Bal de neige 2017

Yllättäen tälleen ihan loppuvuodesta tapahtuu hirveästi kaikkea. On joulukiireet, viimeiset kokeet, sitten itse joulu ja uusi vuosi. Näiden takia on blogissakin ollut hiljaisen puoleista nyt viimeiset pari viikkoa, vaikka joulukin tuli jo juhlittua. Loppuvuoden jutut tulee hiukan vanavedessä tänne bittimaailmaan.

Aloitetaan tapahtumasta, joka sisälsi paljon salamavalojen välkettä, lattiasta kattoon koristellun koulun aulan ja noin viisikymmentä enemmän tai vähemmän hermostunutta teini-ikäistä. Puhutaan siis bal de neige -juhlasta eli 12.-luokkalaisten joulutanssiaisista, pienimuotoisesta pre-promista.
Mä olin vaihtarina hiukan pihalla alusta loppuun asti enkä oikein ymmärtänyt sitä jäätävää häsäämistä, mikä noiden tanssiaisten ympärillä pyöri. Kyseessä kun ei kuitenkaan ollut mikään prom. Olin enemmän kuin iloinen siitä, että mun 12.-luokkalainen pari pyysi mua tuonne tosi yksinkertaisesti vain kysymällä (suomalainen "en halua herättää huomiota" -moodi selvästi päällä).

Suomi, Turkki, Meksiko ja Italia edustettuna

Tuolloin 21.12. meillä oli ihan normaalisti koulua sillä erolla, että me ei oikeastaan tehty mitään järkevää oppitunneilla. Ainoa tähdellinen juttu oli matikan päättökokeen toinen osa matikan tunnilla. Koulupäivä sai mielenkiintoisen käänteen, kun meidän hostäiti ilmestyi hakemaan meitä koulusta kaksi tuntia ennen aikojaan. Mua vieläkin naurattaa se, että mun ranskan opettaja, jonka tunnilla tuollon olin, ei välittänyt tippakaan koko poistumisepisodista vaan toivotti vain hyvää päivänjatkoa.

Kotona mä valmistauduin mielestäni ihan hyvissä ajoin, mutta loppujen lopuksi kuitenkin viime tipassa, tanssiaisiin. Suunnitelmien muutoksen takia mun pari tuli hakemaan mua, sillä hänen äitinsä halusi luonnollisesti ottaa kuvia muistoksi. No totta kai, niinhän ne kaikissa jenkkileffoissa tekee. Miksi mä en sitä muistanut?
Ajettiin sitten parin talolle räpsimään ne parit kuvat kahdelle eri kännykälle ja digikameralle. Vähän häikäisi silmiä sen jälkeen. Muodikkaasti myöhässä päästiin itse tanssiaisiin.

Täytyy vain nostaa hattua kuinka paljon noiden tanssiaisten koristeluun oli nähty vaivaa. Kaikkialle oli rispustettu valkoisia liinoja, sinisiä joulupalloja, kristalleja ja valkoisia tekokukkia. Edes Suomen wanhoja varten ei raadeta noin niska limassa koristeluiden osalta, siitä olen varma. Muuten bal de neigesta tanssiaisina voi nyt olla mitä mieltä vaan.

Mua oli jo aiemmin varoitettu siitä, että turha odottaa mitään prom-luokan tanssiaisia suurine tanssisaleineen. No, mun ainoa odotus oli, että sitä itse perustanssimista olisi enemmän. Esimerkkinä meidän peruskoulun itsenäisyyspäiväntanssiaiset missä oli valssia, foxtrottia, tangoa ynnä muuta. Koska kyllähän tanssiaiset on aina tanssiaiset, vai? Bal de neigessa niitä paritansseja oli sitten yksi, ne hitaat. Muuten vain hytkyttiin Gucci Gangin tahdissa niin kuin missä tahansa bileissä. En mä ole mikään paritanssi-ihminen, mutta hiukan mua hämmensi miksi kaikesta oltiin etukäteen niin paljon jännitetty. Myönnetään kuitenkin se, että niiden hitaiden aikana mulla oli tosi leffamainen olo.

Lisää jenkkileffamaisuutta toi tanssiaisten kuningattaren ja kuninkaan kruunaaminen, mutta musta tuntuu että ne nimet oli vedetty melkolailla hatusta. Meidän kunkulla kun oli lippis päässä väärinpäin myös kruunuparin aloittaman valssin aikana. Valokuvauspiste oli myös pystytetty missä ihmiset kävivät vähän väliä kuvauttamassa itseään, pariaan, kavereitaan ja opettajiaan erilaisten asusteiden kanssa. Paikalle oli tuotu paljon naposteltavaa, ja aina siellä koristelluissa nurkkapöydissä oli joku ihan vain seuraamassa maailman menoa, juttelemassa tai syömässä.

Leikkimielisesti laskeskelin erilaisia ihmistyyppejä mitä tuolla tanssiaissa näin. Kaikissa tanssiaisissa on:
- joku, joka tanssii ihan koko ajan
- joku, joka vain istuu tai seisoo seuraamassa muita
- joku, joka on palkattu räpsimään taukoamatta kuvia
- joku, joka poseeraa about kaikissa niissä kuvissa
- joku, joka ilmestyy paikalle verkkareissa ja hupparissa
- joku, joka on panostanut ulkonäköön ihan yberisti
- joku, joka aina notkuu sen noutopöydän luona
- joku, joka pörrää jokaisen luona vuoronperään keskustelemassa
- joku pari, joka istuu keskenään siellä huoneen pimeimmässä nurkassa

Itse bal de neigen jälkeen kello kymmenen aikohin siirryttiin after partyihin yhden 12.-luokkalaisen vuokraamaan tilaan ja vaatteet voitiin vihdoinkin vaihtaa hiukan mukavampiin eli farkkuhin ja huppariin. Vuokratilassa tyypit söivät, joivat, tanssivat ja pelasivat reilusti yli puoleenyöhön asti. Vaikka me oltiin hostäidille ilmoitettu, että juhlat loppuu kello kolme aamuyöstä, me ei ihan sinne asti jääty pomppimaan. Puoli kahdelta otettiin taksi kotiin, ja mä ihan tyytyväisenä menin nukkumaan "aikaisin".
Tästä "aikasesta" nukkumaanmenosta lähti sitten syöksykierre noin neljä tuntia myöhäisempään päivärytmiin, koska seuraavana päivänä ei muiden tapaan menty enää kouluun. Tällä hetkellä yritän saada korjattua tätä mun aikaisintaan klo 2 nukkumaan ja aikaisintaan klo 11 herätys - rytmiä, koska tuun olemaan muuten erittäin pulassa koulujen alettua.

Tällaiset tanssiaiset aloitti mun joululoman. Kaikilla vaikutti olevan kivaa, ainakin voin itse allekirjoittaa sen, ja sehän on se pääasia vai mitä. Mielenkiinnolla ja kauhulla odotan sitä kuuluisaa promia...

- Meri


P.S. Koulun aulassa, missä tämä koko homma järjestettiin, oli niin hämärää, että kuvien ottaminen kännykän voimin osoittautui melko hankalaksi. Kuvat eivät siis ole kovin ihmeellisiä kuten eivät myöskään noi henkilökuvat, jotka jostain syystä otetaan aina sillä kännykällä, jossa on surkein kamera...

Meri Kanadassa #3

Aloitetaan ihanan positiivisissa merkeissä: Marraskuu on ollut mun inhokkikuukausi niin kauan kuin jaksan muistaa. Silloin on vaan liian pimeää, liian märkää, liian synkkää kaikin puolin ja liian stressaavaa koulun suhteen. Mun mielestä marraskuu ei ole enää kunnon syksy, mutta ei mikään talvikaan. Aika tuntuu matelevan. Tänä vuonna tämä kuukausien oma maanantai meni kuitenkin nopeammin kuin koskaan koskaan aikaisemmin. Ihan oikeasti tuntuu siltä, että olisin vain räpäyttänyt silmiäni, ja päiviä kalenterissa olisikin kertynyt kahden sijasta yli kaksikymmentä.

Ennen vaihtovuoden alkua yleensä jonkinlaisessa valmentautumistilaisuudessa vaihtareille näytetään kaaviota missä vaihtovuoden ensimmäiset 1-2 kuukautta esitetään nst. uutuudenviehätyskautena, jonka jälkeen tapahtuu notkahdus koti-ikävän ja uutuudenviehätyksen haihtumisen takia. Vaikka mä olen itselleni yrittänyt vaikuuttaa ettei mulla ole ollut mitään uutuudenviehätyskautta, olisin tyhmä jos myöntäisin sen pitävän paikkansa. Tietysti se uusi ja ihmeellinen elämä aiheuttaa sellaisen vireystilan, jonka siivin lentää ensimmäisten kuukausien läpi. Toisilla se on vahvempi kuin toisilla. Mun kohdalla tuon uutuudenviehätyksen olemassaolo alkoi näkymään oikeastaan vasta kun huomasin, että mulla oli meneillään se kuuluisa notkahdus. Heti seuraavaan hengenvetoon haluan ilmoittaa, että notkahdus on jotenkin todella negatiivinen sana eikä se nyt välttämättä kuvaa mun marraskuuta ihan oikealla tavalla. En mä sanoisi, että mulla on pyyhkinyt täällä jotenkin huonommin tässä kuussa.

Nyt marraskuussa mä olen ollut eniten oma itseni. Kuulostaa hirveän typerältä siinä mielessä, että enkö mä muka ole ollut oma itseni sitten kahtena edellisena kuukautena. Mä tarkoitan tällä nyt sitä, että mä olen hitsautunut enemmän osaksi tätä perhettä ja myös mun vähemmän hyvät päivät saa näkyä. Koska vaikka olisi kuinka kivaa, aina ei voi mennä niin kuin Strömsössä. 
Musta on alkanut kuoriutua enemmän ja enemmän se riesaksi asti oikeudenmukainen temperamenttipakkaus, joka yrittää saada kaikki nauramaan pilke silmäkulmassa, mutta antaa myös niiden negatiivisten tunteiden näkyä. Tässä kuussa mä sain oikeasti ensimmäistä kertaa vaihdossa kokea tunteen että olin kunnolla vihainen, mutta vihan kohteena ei kyllä onneksi ollut kukaan toinen ihminen.

Sanoisin siis näin, että vaihtovuoden notkahdus voi olla sitä, että antaa sen jonkinverran siloitellun kuvan itsestään pikkuhiljaa pudota. Sä asut täällä ja tällainen sä olet. Ilo, suru ja suuttumus kuuluu kaikki sun tunneskaalaan. Voihan se olla myös koti-ikävää ja turhautumista. Mitä vain. Opettavaista aikaa se on anyway.

Yllä harvinainen laji hammentynys mexicanus tutkimassa jäätä ensimmäistä kertaa.

No mites se pirun ranska? Siinähän se menee, hitaasti mutta varmasti(ko?), kiitos kysymästä. Nyt mä olen viimeistään päässyt siihen vaiheeseen, että en oikeastaan enää välitä onko se kielioppi nyt prikulleen oikea. Pölötän menemään mitä sylki suuhun suurinpiirtein tuo. Ihan kohtuullisesti muut tuntuu mua kuitenkin ymmärtävän.

Tuo itse puheen tuottaminen ei ole ottanut mitään jättiharppausta, mutta ymmärtäminen vihdoinkin ainakin parisen askelta. Yksi päivä mulla vain jotenkin naksahti, kun istuttiin autossa ja ihan vain sivukorvalla kuuntelin hostäidin ja toisen siskon keskustelua. Yhtäkkiä mä tajusin, että MÄHÄN PIRUVIE YMMÄRRÄN, vaikka en edes mitenkään keskittynyt koko keskusteluun.
Hiukan tuota ennen mulla oli tuohon linkittyvä tilanne: Oltiin Monctonissa vaatekaupassa, missä myyjä esitteli mulle erilaisia vaihtoehtoja talvitakkien suhteen. Hostäitini tuli jossain vaiheessa siihen mun viereen ja sanoi mulle kuinka ylpeä hän on, että mä vastailen myyjälle ranskaksi, vaikka tämä puhui englantia. Prosessoin hetken hänen sanojaan, sillä mä en mitenkään ollut noteerannut, että myyjä oli vaihtanut ranskan englantiin. Tämän jälkeen vastaavat tilanteet ovat seuranneet mua melkein päivittäin. Vasta jälkikäteen alan miettimään puhuiko joku mulle englantia vai ranskaa, koska välillä en todellakaan huomaa sitä eroa.

Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. Kyllä tässä vielä kaukana natiivista ollaan. Päivittäin mulla on myös tilanteita, kun en vain tajua mitä mulle yritetään sanoa, tai haen jotain sanaa viisi minuuttia. Joskus yön pimeinä tunteina mietin, että miksiköhän jotkut pölvästit teinit vapaaehtoisesti hakeutuu tähän tilanteeseen. Ihanan kamala vaihtovuosi hehheh.

Marraskuussa mä olen:

- Aloittanut kavereiden kehoituksesta (painostuksesta) koulun lentopallojoukkueessa. Tästä kirjoitinkin erillisen postauksen, lue se täältä. Aluksi koko homman piti olla vain yhden kerran testaus, sillä kaverit tosiaankin halusivat päästä lajia kokeilemaan ja he päättivät vetäistä mutkin mukaan. Eipä se sitten pelkäksi testaukseksi jäänytkään vaan nyt on viidet treenit takana. Operaatio great success. 

- Odottanut 3,5 tuntia kodin ulkopuolella hädin tuskin nollassa asteessa hostäidin paluuta siskojen kanssa. Todella huvittava juttu ulkopuolisen korvin, mutta meitä ei kyllä enää puolen tunnin jälkeen paljoa naurattanut.
Tämä verta ja kyyneliä tihkuva selviytymistarina saa alkunsa siitä, että kolmen pahaa-aavistamattoman vaihtarisiskoksen koulupäivä loppuu kahdentoista aikoihin ja he ottavat taksin kotiin, sillä hostäiti on vielä töissä. Kun taksi on jo sopivasti kadonnut näköpiiristä, keskimmäinen siskoista tajuaa, että hänellä ei olekaan avaimia mukana. Ne ovat unohtuneet toiseen laukkuun sisälle kotiin. Oi iloa ja riemua. Tästä alkaa sellainen tiirikointi/ikkunoista sisään yrittäminen, että itse MacGyver ja James Bondkin olisivat olleet ylpeitä. Harmi vain, että mikään nikseistä ja tempuista ei tepsi, ja nämä kolme siskosta istuvat talon portailla viiden metrin päästä sisätiloista sen 3,5 tuntia.
Pikkulinnut kertoivat, että ulkona oli loppujen lopuksi niin kylmä, että sattumoisin Meksikosta kotoisin oleva tyttö oli lähellä itkeä ja suomalainenkin oli niin jäässä, että ei enää tuntenut varpaitaan.

- Tanssinut hullun lailla koulun joulu"diskossa". Nyt ei puhuta sellaisesta meidän kaikkien kokemasta ala-asteen diskosta, missä pikkuskidit istuvat hikisessä jumppasalissa odottaen kuka uskaltaa mennä ensimmäisenä tanssimaan, vaan ihan kunnon bileistä... koulun tiloissa. Meillä tämä järjestetään kuukausittain koulun aulassa, minne raahataan oppilaskunnan toimesta värikkäät diskovalot ja kunnon kaiuttimet. Siellä sitten hypitään puolitoista tuntia ja huudetaan biisien sanoja kunnes hiki virtaa ja ääni lähtee.

- Matkustanut Monctoniin toistamiseen tämän kuukauden aikana. Kyseessä oli pienen pieni neljän päivän loma marraskuun pimeyden keskellä. Mun hostäidin aikuiset lapset asuvat Monctonissa, joten luonnollisesti käytiin heitä moikkaamassa. Yövyttiin toisiksi vanhimman tyttären ja tämän vaimon superkauniissa kodissa, syötiin illallista kaikkien perheenjäsenten kesken ja shoppailtiin.

- Potkinut Monctonissa ostoskeskuksen tolppaa, kun oli suoraan sanottuna niin karsea v*tutushetki päällä. Ei helpottanut oloa ei. Teki oikeastaan vaan varpaat kipeiksi. Tämän taustalla oli lyhyesti kirjoitettuna erittäin monta väärinymmärystä kielen takia, joista onneksi vain minä kärsin. Jossain vaiheessa alkoi vain omien aivojen toimimattomuus ärsyttämään, ja eräs viaton tolppa nyt sattui valikoitumaan uhriksi. Nöyrimmät anteeksipyyntöni fyysisen kivun tuottamisesta Tolpalle.

- Potkinut itseni vihdoinkin noudattamaan kunnollista gluteenitonta ruokavaliota. Joo, tiedän, vasta nyt. Puolustuksen puheenvuoro ennen kuin joku toinen keliaakikko tulee mut tästä kivittämään. Aiheesta on tekeillä laajempi postaus. Pidelkää niitä kiviä siis vielä hetki.

- Saanut toisen paketin kotoa, joka sisälsi paljon 'materiaalia suomalaisista, suomalaisuudesta ja Suomesta' äidin sanoin. Nyt mun huonetta koristaa itsenäisyyspäivän koittaessa itsenäisyyspäivänkynttilät sekä pari muutakin Suomi-koristetta. Myös karkkivarasto sai sopivasti täydennystä Fazerin sinisen ja salmiakin muodossa.

- Saanut partiolaisten joulukalenterin postissa meidän perhetutuilta Suomesta. Mä en itseasiassa muistanut koko kalenteria ennen paketin avaamista, vaikka meillä on se joka vuosi ollut kotona Suomessa niin kauan kuin muistan. Nyt kalenteri saa ylpeästi edustaa Suomea mun ikkunalaudalla hostäidin ostaman italialaisen suklaakalenterin rinnalla.

- Nähnyt ensimmäisen ensilumen Kanadan maaperällä, joka satoi tänne Campbelltoniin 10.11.2017. Kyseisenä perjantaiaamuna me istuttiin juuri lumisateen alkaessa autossa matkalla kouluun. Mun meksikolaisen hostsiskon ilme oli näkemisen arvoinen, sillä hän ei ollut koskaan aikaisemmin eläessään nähnyt tai koskenut oikeaa lunta. Kun hilpaistiin autosta sisälle kouluun, sisko jäi tuijottamaan taivasta suu ammollaan. Ensilumeen tapaan riemua (tai jos mun toiselta siskolta kysytään: tuskaa) ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä se maahan satanut höttö oli jo seuraavana aamuna kadonnut.

- Melkein pludannut (astua tahattomasti veteen: ojaan, lätäkköön, jään läpi järveen, jne. - Urbaani Sanakirja) mereen ensimmäistä kertaa tänä talvena.
Mä olin järkevänä ihmisenä heti rannassa testaamassa yön aikana muodostunutta jäätä ja astuin virhearvioinnin seurauksena pettävän jään läpi pohjaan. Toki tota rantaa nyt 3 kk seuranneena tiedän, että noin ensimmäiset 50 metriä rannasta poispäin on kahluusyvää, joten pahasti ei käynyt. Oikeastaan mun pludauskohdassa ei ollut lähes vettä ollenkaan vaan pelkkää vetistä lumisosetta. Tää erittäin suomalainen episodi tallentui vielä videolle mun Snapchattiin. Eläköön nykyaika.

- Valmistanut kolme pöydällistä egg rolls -nimisiä suolapaloja, jotka muistuttavat paljon niitä kiinalaisissa tarjoiltavia kevätrullia. Nimestään huolimatta kananmunaa noissa rullissa on ainoastaan pieni sutaisu kuoren päällä, joten mulla ei ole mitään hajua kuka neropatti on keksinyt niille tuon nimen. Meidän egg rolssien sisällä oli kanaa, porkkanaa, sipulia ja kaalia. Kuka yllättyy jos sanon, että oltiin ylläri pylläri taas host-tädillä harjoittamassa jauhopeukaloitamme?

- Tilannut mekon koulun Bal de neige -tanssiaisiin. Ja vielä oikeasti ajoissa, sillä tanssiaiset ovat vasta joulun alla. Yleensä bal de neige on tarkoitettu ainoastaan senioreille kuten prom, mutta koska mun 12. luokalla oleva kaveri pyysi mua tanssiparikseen, mäkin pääsen kokemaan tuon "pre-promin". Tanssiaisina bal de neige ei ole mitenkään ihmeellinen. Oikeastaan aika turha ja tylsä verrattuna promiin. Näin tyypit sanoo. Ehkä itse tanssiaisia enemmän odotetaankin niiden jälkeen järjestettäviä after partyja...

- Järjestänyt "oikeat" bileet vaihtareiden tapaan meidän alakerrassa. Oltiin lähdössä seuraavan viikon lauantaiaamuna Monctoniin, ja siskot sai mahtavan idean järjestää suuret bileet kyseisen viikon perjantai-iltana. Mä pessimistenä suomalaisena olin jo huutamassa väliin ettei meidän hostäiti varmasti antaisi sellaiseen lupaan, mutta meidän kaikkien mun suureksi yllätykseksi bileet olikin hostäidille okei. Ehtoina olivat pitopaikkana meidän alakerta/kellari, päättymisaika klo 1.00 yöllä sekä koko alakerran siivouspakko jälkeenpäin ennen Monctoniin lähtöä.
Meidän vieraslistalla oli aluksi vaatimattomat 30 nimeä, köh köh, mutta pelattiin sillä varalla ettei about kymmenen ihmistä kuitenkaan pääse tulemaan. Lopulta meitä oli meidän lisäksi noin viisitoista tyyppiä.
Meidän mielestä koko ilta (yö) oli erittäin onnistunut. Oli ruokaa, juomaa ja jättimäinen kaiutin, jossa oli kiinni diskopallo. Kahdelta yöllä me hyvillä mielin pestiin lattia ja siirrettiin tavarat paikoilleen. Eikä aamulla edes väsyttänyt.

- Harjoitellut koulussa kouluampumisessa toimimista. Tää käytännössä tarkoitti sitä, että koko luokka meni istumaan oven puoleisen seinustan nurkkaan. Siellä me kökötettiin pilkkopimeässä luokassa hipihiljaa lähemmäs 10 minuuttia. Jossain vaiheessa joku luokan ulkopuolinen tuli ravistelemaan lukossa olevaa ovea. Mä siinä joutaessani pohdin olisiko oikeassa tilanteessa aikaa laittaa luokan ovi lukkoon ja sulkea ikkunoiden verhot kuten me tuossa harjoituksessa tehtiin. Mä epäilen että ei. Toivottavasti tätä mun hypoteesin paikkansapitävyyttä ei koskaan tarvitse tuossa koulussa tai muuallakaan testata.

- Yrittänyt hakkeroida siskojen kanssa naapureiden wifiä. Mä olen maininnutkin, että meidän wifi on kotona todella huono. Tässä kuun lopussa pari päivää ennen kuin wifin oli määrä uusiutua, toinen mun siskoista oli lopen kyllästynyt jatkuvasti tökkivään nettiin. Yritettiin sitten yhdessä ruokapöydän ääressä arvailla naapureiden wifin salasanaa. Sanomattakin selvää, että vaihtoehtojen runsauden ja naapureiden huonon tuntemisen takia ei saatu salasanaa arvattua.

- Laittanut (häpeän myöntää) ensimmäistä kertaa koskaan ihan perinteistä makaronilaatikkoa. Olin varautunut kunnon Hell's kitcheniin, mutta yllättäen kaikki sujui suurinpiirtein suunnitelmien mukaan.
Syy miksi päätin ryhtyä masterchefiksi löytyy meidän aluevalvojasta, joka kokosi kaikki alueen vaihtarit perheineen luokseen. Meidän vaihtarien tehtävä oli laittaa jotain ruokaa omasta kotimaastamme. Aluksi ideani oli pyöräyttää karjalanpiirakoita, mutta totesin niiden valmistusprosessin liian vaativaksi heti tähän mun kokkiuran alkuun. Tyydyin siis makaronilaatikkoon, jota tyytyväisenä ketsupin kanssa popsin suomiviboissani. Oma luomukseni sattui myös olemaan italialaisten suolapalojen lisäksi ainut ruokalaji, jota pystyin syömään. Eläköön gluteeniton ruokavalio...

- Seurannut vierestä mun hostäidin 21-vuotiaan tyttären joulukuusen koristelua. Täällä tyypit koristelee kuusen tosi aikaisin ja muutenkin kaikki kranssit sekä kyntteliköt tuodaan ihmisten ilmoille jo erittäin hyvissä ajoin. Jos iltahämärän aikaan ajaa kaupungin läpi, monen olohuoneen ikkunasta loistaa joulukuusen valot. Näin on ollut marraskuun alusta asti. Meillä tehtiin kaikki joulukoristelut joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna (sekä mun hyräilemät joululaulut vapautetaan pannasta, johon ne laitettiin kun laulelin niitä jo halloweenin aikaan), joka on sekin aikaisemmin mihin oon Suomessa tottunut. Meillä kotona joulukuusi tuotiin kotiin vasta ihan jouluaaton kynnyksellä kun koulut oli jo loppuneet.

- Alkanut fiilistellä joulua koristelemalla omaa huonetta. Ostin Dollaramasta kuudella dollarilla jouluvaloja, jotka sitten ripustin verhoihin. Vanhasta lasipurkista tein toiselle siskolle koristepurkin, jonka sisälle pujotin pieniä led-valoja. Täällä mä olen innostunut tosi paljon sisustamaan ja muutenkin koristelemaan kaikenlaista. Rakastan mun omaa huonetta yli kaiken, ja vähän väliä kehittelen sinne jotain uutta.

- Tavannut kanadalaisten "Joulupukin", joka kuulemma asuu Pohjoisnavalla. Suomalaisena olen tietysti ottanut asiakseni ilmoittaa kaikille, että Joulupukki asuu Suomessa Korvatunturilla, mutta oikeastaan kaikki ovat tähän mennessä lotkauttaneet asialle korviaan.

Hyvää joulunodotusta sinne missä ikinä oletkaan!

- Meri

Mun Suomi

Mun Suomi on luontoa

87 000 yhtenäistä vesialuetta, joissa voisi uida koko kesän putkeen

kuikan laulua kesäillassa, jota saunan terassilla kuunnellaan tuntitolkulla

tuhansia auringonlaskuja, joiden värittämästä taivaasta otetaan liian monta kuvaa

jalkaan inhottavasti tarttuvaa rakkolevää, joka kuitenkin muistuttaa puhtaasta vedestä

meren sileiksi hiomia kallioita, joilla makoillaan auringon paistaessa

väkkyräisiä puita, joiden oksilla voi kiivetä vuosi toisensa jälkeen

pieniä leppäkerttuja, jotka lauletaan lentämään ison kiven juureen

hiljaisuutta, jota kenenkään artistin musiikki ei voi voittaa

Mun Suomi on neljä vuodenaikaa

kevät, jolloin luonto ja stressitasot puhkeaa kukkaan 

kesä, joka kuluu pyynnöistä huolimatta aina liian nopeasti

syksy, jotta voitaisiin valittaa pimeydestä ja sateesta

talvi, jonka lumisuutta seurataan säätiedotuksissa yhtä kiihkeästi kuin jääkiekko-ottelua

Mun Suomi on mahdollisuuksia

lapset pääsevät peruskouluun

nuoret pääsevät jatko-opiskelemaan

oppilaat saavat ilmaisen ruoan opinahjoissaan

pienet vauvat saavat vaatteensa ja tykötarpeensa

yli 18-vuotiaat saavat äänestää

kaikki saavat ilmaista oman mielipiteensä

kaikki saavat rakastaa ja mennä naimisiin haluamansa ihmisen kanssa

kaikki saavat määrätä omasta kehostaan

kaikki voivat haaveilla ja tavoitella unelmiaan

kaikki voivat olla sellaisia kuin he ovat

suomalaiset voivat voittaa sen jääkiekon maailmanmestaruuden

Mun Suomi on perinteitä

vuoden vaihtumisen seuraamista silmä kovana uutena vuotena

mahdollisimman paljon kermavaahdon haalimista laskiaispullaan laskiaisena

pajunkissojen metsästystä pääsiäisenä

taas yhden vuoden vanhemisen juhlimista syntymäpäivänä

munkkien syömistä huulia nuolematta vappuna

suvivirren hoilaamista joka vuosi yhtä antaumuksella alkukesästä

ison risukasan sytyttämistä tuleen juhannuksena

kaupassa itkun vääntämistä koulun alku -kylttien juurella loppukesästä

pimeässä talossa piilottelua ja ovikellon sabotointiyrityksiä halloweenina

sen maailman kuuluisimman kättelyohjelman seuraamista itsenäisyyspäivänä

pyjamapäivien ja loputtoman syömisen ilojuhlaa jouluna

Mun Suomi on ihmisiä

rehellisiä

sisukkaita 

ahkeria

viisaita

nöyriä

vapaita

tasavertaisia

arvokkaita

arvostettuja

erilaisia

Mun Suomi ei ole mikään Disney World, missä kaikki olisi ja toimisi täydellisesti. Mun Suomi on maa, jolla on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä vielä paremmaksi mitä se on jo nyt. 

Hyvää itsenäisyyspäivää mun rakkaalle 100-vuotiaalle kotimaalle!

- Ylpeä suomalainen

Vale-etuovet ja muita Kanadassa esiintyviä outouksia

Nyt vuorossa varmasti jokaisessa vaihtariblogissa jossain vaiheessa esiintyvä postaus. Luvassa on nimittäin listaus hassuista yksittäisistä huomioista, joita mä en olen Kanadassa ollessani tehnyt. Näille on tyttö Euroopan Pohjolasta kerran tai kahdestikin kohottanut kulmiaan, nauranut tai pudistellut päätään. Listauksessa vedän hiukan mutkia suoriksi (ks. yleistän) viihdearvon ylläpitämiseksi. En siis takaa, että jos olen parisen kertaa huomioinut, että kanadalaiset syövät lounaan haarukka ja veitsi väärissä käsissä, kaikki kanukit tekisivät niin (tämä ei tietääkseni pidä paikkansa, puhdas esimerkki). Olkaapa hyvät.

- Arvioisin, että noin 70-80 % ihmisistä asuu omakotitaloissa. Näitä söpöjä omakotitalokortteleita riittää siis taivasteltaviksi silmän kantamattomiin. Jos Suomessa nuoret valittavat siitä mies/vaimo, kaksi lasta, omakotitalo, bemari ja kultainennoutaja - kulttuurista, täällä se vallitsee sata kertaa vahvempana. Mä en ole vielä kertaakaan tavannut lasta, jonka perhe asuisi kerrostalossa.
Kerran pohdin tätä asuinmuodon eroa Suomen ja Kanadan välillä ja mainitsin ääneen, että Suomessa suurin osa ihmisistä asuu kerros- tai rivitaloissa ja sain osakseni hiukan kummastuneita katseita. "Eikö ne muka ole kamalan pieniä?" multa kysyttiin. Niin, kai ne on, mutta taas mun mielestä täällä asunnot on lähtökohtaisesti reilun kokoisia. Mihin kolme ihmistä tarvitsee viittä makuuhuonetta, kolmea vessaa ja kolmea kerrosta?

- Suurin osa asuu koko lapsuutensa samassa talossa. Paikasta toiseen muuttaminen ei täällä ole kovin yleistä ainakaan lapsiperheen kohdalla. Mun kaveri sanoi mulle, että sitä katsotaan jopa hiukan pahalla, jos muuttaa talosta toiseen lastensa kanssa. Tähän jatkoksi mä vastasin, että olen asunut elämäni aikana neljässä eri talossa. Jälleen kerran eurooppalainen (pohjois-eurooppalainen) ja pohjois-amerikkalainen kulttuuri näyttivät erojaan. Yleinen kaava täällä on tämä: lapsuudenkoti, pari eri asuntoa opiskeluiden aikana ja sitten se oma omakotitalo, ehkä kaksikin. Mä olisin näköjään jo käyttänyt asuntovarastoni 17 vuoden elinikäni aikana.

- Asuintalojen seinissä on isoja tähtien muotoisia koristeita: valkoisia, punaisia, sinisiä, metallisia, puisia ja kaikkea siltä väliltä. Yhteistä näillä on se, että ne ei ole mitään hillittyjä kranssikoristeita ovessa vaan ihan kunnon metri kertaa metri järkäleitä nakuteltuna ulkoseinään usein ikkunoiden väliin. Ihmettelin tätä aikani, sillä noita näkee valehtelematta ainakin joka kolmannen talon julkisivussa, kunnes kaverini selitti: "Se on ollut täällä joku typerä trendi varmaan vuodesta 2012."

- Asuintaloissa on tosi hienot ja koreat etuovet, mutta niitä harvemmin oikeasti käytetään. Sen sijaan talojen päädyssä tai kulman takana on toinen paljon vaatimattomampi ja pienempi ovi, josta normaalisti mennään sisään. Meidän talossa on tosi isot parilliset etuovet, mutta mä käytän niitä ainoastaan silloin kun saavun tai lähden talosta jonkun muun kuin hostäidin kanssa. Normaalisti me käytetään autotallista tulevaa ulko-ovea, koska auto ajetaan aina sinne sisälle. Mitä mä olen pannut merkille, niin näitä hienoja etuovia käytetään lähinnä vieraiden vastaanottamiseen ja kivan julkisivun luomiseen.


- Vessanpöntöt ovat todella matalia varsinkin julkisissa vessoissa. Mä en ole edes erityisen pitkä, päinvastoin, ja silti tuntuu että mun polvet hipoo istuessa leukaa. Voi vain kuvitella, kuinka jotkut huonopolviset yrittää punnertaa pöntöltä takaisin seisomaan.

- Vessapaperi on monessa paikassa paperinohutta. Onhan se inhottavaa noin muutenkin, mutta luulisi sen olevan myös tosi epäkäytännöllistä, koska sitä paperia pitää ottaa kerralla niin iso kasa että rulla kuluu varmasti nopeasti loppuun.

- Jatketaan vielä vessateemalla kun huomioitavaa tuntuu runsaasti löytyvän: Yleisissä vessoissa missä on vessakopit (esimerkiksi koulussa), se rako oven ja seinämän välissä on ihan kohtuuttoman iso. En edes valehtele, jos sanon että 2-4 cm. Ne itse pöntöt on vielä porattu juuri siihen raon kohdalle, joten kiusallista katsekontaktia lavuaarilla käsiä pesevään tyyppiin täytyy ihan tosissaan yrittää välttää. Mä en tajua kuka oman elämänsä insinööri on kehittänyt ton systeemin. Mun mielestä vessa on sen verran pyhä paikka, että sentään siellä pitäisi saada istua ilman jatkuvaa tarkkailua.


- Betty Crocker on paikallisten ikioma versio suomalaisten Tupperwaresta. Kyseisellä merkillä on kaiken maailman kippoja ja kuppeja sun muuta miljoonissa eri väreissä ja muodoissa eli kaikenlaista sälää mitä Tupperwarellakin. Mun hostäidillä on kokonainen kaappi täynnä Betty Crockerin muovisia astioita. Tämän lisäksi talosta löytyy tietysti myös Betty Crockerin leivontavälineet sekä Betty Crockerin metalliset pellit.

- Tosi monella (alaikäisellä) teinillä on tatuointi. Uskokaa mua kun sanon, että ainakin puolilla mun tutuista koulusta on jotain mustetta ihossa, yleensä mustavalkoinen teksti/kuvio käsivarressa. Yhdellä mun vuoden tai kaksi mua nuoremmalla matikankurssilaisella on sellainen melkein koko ranteen peittävä kukkatatuointi ja niskassa toinen samankaltainen. Täällä tatuoinnin saa ottaa 16 vuotta täytettyään ja kait sitäkin aikaisemmin huoltajan luvalla.

- Nenäliinapaketteja on tarjolla kaikkialla: kotona, koulussa, autossa ja ravintolassa. Niiden saatavilla oleminen näyttää olevan kanadalaisille sydämenasia. Onhan toi tosi käytännöllistä, koska Suomessa mä ainakin olen aina tottunut niistämään sisäänpäin, koska nenäliinoja ei koskaan ole saatavilla tai sitten olen vain liian laiska niitä hakemaan, mutta sitä mä ihmettelen että ne nenäliinat on aina samalta tuotemerkiltä joka paikassa. Mä en edes tiedä miten muut nenäliinatuottajat (?) pärjää markkinoilla, kun jokaikinen tuntuu ostavan vain sitä yhtä ja samaa merkkiä.

- Kraanavettä ei juoda. Mä en ollut ennen edes miettinyt juodaanko Pohjois-Amerikassa kraanavettä vai ei, sillä automaattinen luuloni oli totta kai. Tunnen itseni erittäin pohjoismaalaiseksi juntiksi tällä hetkellä. Joskus ottaa vähän aivoon, kun aina vettä halutessaan pitää ostaa se muovinen juomapullo tai raahata omaa mukana. Tulee myös miettineeksi, kuinka paljon muovijätettä noista pulloista tuleekaan (täällä kun ei muutenkaan ole mitään kierrätyskulttuuria olemassakaan..). En välttämättä halua edes ajatella. Viimeaikoina olen kuitenkin toiminut kapinallisesti ja juonut vettä suoraan hanasta. Tähän mennessä ei ole mitään oireita ilmaantunut, mutta jos äkillinen kuolema korjaa, tiedätte ainakin mitä syyttää.

- Täällä on olemassa joku laki, joka kieltää alaikäisiä ajamasta ajoneuvoa enää klo 00.00 jälkeen. Kielto kestää puoliyöstä noin viiteen aamulla. Aluksi mä ajattelin, että toihan on oikeastaan tosi näppärä kielto, mutta loppujen lopuksi tulin tulokseen että mitähän siitä kukaan hyötyy. Estääkö se humalaisia alaikäisiä ajamasta? No en kyllä usko. Estääkö se bileiden venymistä? No en kyllä usko sitäkään. Estääkö se pimeästä johtuvia onnettomuuksia? No tänne kyllä laskeutuu pimeä puoli viideltä iltapäivästä, mutta teoriassa kait kyllä. Estääkö se väsymyksestä johtuvia onnettomuuksia? No niitä varmasti, mutta kuka vain alaikäisen lisäksi voi olla väsynyt puolenyön jälkeen.
Mä ihmettelin hävettävän kauan miksi mun rakkaasta sääntö-Suomesta ei löyty moista lakipykälää, kunnes muistin ettei alaikäiset Suomessa saa ajaa autoa mihinkään kellonaikaan.

- Kun joku on kohdannut sen kamalan kohtalon auto-onnettomuudessa, siitä pitää jostain syystä piristää muitakin autoilijoita tienvarsilla pystytetyillä ristimerkeillä ja kukilla. Mä ymmärrän, että tuollainen muistelopaikka on varmasti tärkeä, mutta mua jotenkin hirvittää ajatus juuri sille onnettomuuspaikalle pykätystä rististä ja kuvista vielä vuosia vuosia jälkeenpäinkin. Noi paikat ei ole edes harvinaisia vaan niitä näkee tosi paljon. Mä kerran laskin, että 20 minuutin aikana Monctonista poispäin niitä oli viisi. Toisaalta ne toimivat hyvänä muistutuksena turvavyön käytöstä, joka täällä on takapenkillä melko harvinaista... Mulla ainakin nousee pieni pala kurkkuun aina kun nään tuollaisen ristin ja se saa kiristämään sitä vyötä vielä vähän enemmän.

- Metsästys. Ei ehkä ensimmäinen asia mitä olisin riemusta hihkuen valmis tekemään, mutta maassa maan tavalla. Eikös se näin ole. Täällä tyypit metsästää tosi paljon ja musta tuntuu, että sitä tekee ihan kaikki iästä, sukupuolesta tai hiustenväristä riippumatta. Mun kanadalainen kaveri sai metsästysluvan 12-vuotiaana minkä kunniaksi hän sai isovanhemmaltaan lahjaksi monen tuhannen dollarin metsästysaappaat. Toi kuvaa aika hyvin metsästyskulttuuria täällä. Mua kyllä itse hiukan hirvittää ajatus, että 12-vuotiaat saa täällä talsia luvan kanssa metsään oikean aseen kanssa ampumaan eläviä eläimiä. Nimimerkillä "Kun mä olin 12 vee, tyydyin leikkimään Schleichin vahaeläimillä omassa huoneessani".

- Nyt lopuksi joudun valitettavasti murskaamaan kanadalaisen stereotypian. Kaikista vitseistä, videoista ja meemeistä huolimatta täällä ei mitenkään huomattavan paljon harrasteta sitä kuuluisaa "eh?"-lopetusta. Ainakaan mä en ole asiaa laittanut merkille. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että mä paljon tekemisissä ranskaa puhuvien kanadalaisten kanssa, joten en osaa sanoa onko "ehettely" yleisempää englantia puhuvien keskuudessa. Francophonieista pystyn sanomaan sen verran, että monet (myös mä itse nykyään) lisäävät sellaisen kiekaisun kysymyksen loppuun, jotta kysymys eroaa toteamuksesta, mutta mä en kyllä osaa identifioida onko se kiekaisu vain epämääräinen vokaali vai eh. Joka tapauksessa mä en hirveästi menisi huomauttamaan ehettelystä kanadalaisille, koska vastaukseksi hyvin usein saa kyllästyneen silmien pyöräytyksen tai tekonaurua.


Hyvvää joulunodotusta kaikille. 28 päivää!

- Meri

P.S. Lisäsin tuonne sivun oikeaan laitaan lukijat-palkin. Jos siis vierailet mun blogissa useastikin, liity toki lukijaksi. Arvostaisin sitä kovin.

On ihan ok olla se huonoin

Ei varmaan kukaan halua olla vapaaehtoisesti joukkueen huonoin pelaaja, porukan huonoin laulaja tai luokan huonoin päässälaskija. Eihän se hirveän mukavaa ole, ja vaatii melkoista itsehillintää jäädä siihen tilanteseen senkin jälkeen kun on tajunnut, että homma ei luista niin hyvin kuin haluaisi.

Mulle henkilökohtaisesti yksi vaikeimmista asioista on sietää sitä, että olen jossain huono. Tämä kytkeytyy sujuvasti siihen etten myöskään halua myöntää olevani väärässä, vaikka syvällä sisimmässä tietäisinkin että olen. Joskus se keppikin on kivi, jos mä niin olen itsepäisesti päättänyt.
Näiden kahden ominaisuuden kohdalla mulla on vielä paljon paljon kehitettävää, sillä tiedän että nuo voi olla muiden (sekä itseni) näkökulmasta todella ärsyttäviä piirteitä.

Kuvituskuva

Syystä tai toisesta mä en ole koskaan harrastanut kunnon joukkuelajia. Joukkuelajilla tarkoitan nyt tällaista perus jalkapallo-, ringette-, salibandy- ja koripallolinjaa. Mun urheiluharrastushistoriaan kuuluu rytminen voimistelu, uimahyppy, akrobatia sekä tanssi. Hetkellisesti myös jousiammunta. Rytminen voimistelu taitaa olla noista ainut joukkuelajiksi luettava ja sitäkin tuli harrastettua alle kymmenvuotiaana. Urheilussa mä olen siis tottunut siihen, että suorittajana olen ainoastaan mitä. Mä itse olen hyvässä ja pahassa vastuussa siitä miten hommat toimii. Vaikka koulun liikuntatunneilla on tullut pelattua kaikkea mahdollista jääpallosta norsupalloon, ei sitä voi verrata oikeaan harrastukseen.
Tällä historialla mä olen itselleni selittänyt, miksi nyt Kanadassa koulun lentopallojoukkueessa pelaaminen on mulle kohtuullisen iso harppaus mukavuusalueen ulkopuolelle. Nyt kun siinä vierellä pitää pakkaa kasassa yli kymmenen muutakin ihmistä, tilanne on uusi.

Koko jutun pointti ja suurin pala, jonka sulattaminen on mulla vielä hiukan vaiheessa, on tämä: Mä en ole hyvä. Rehellisesti sanottuna mä olen joukkueen surkein pelaaja.
Tässä vaiheessa mä olisin yleensä pakannut treenivaatteet kassiin ja häipynyt paikalta palaten mulle tuttuihin lajeihin. Ihan kamalaa vai mitä? Niin mustakin. Mä kuitenkin tein itselleni lupauksen jo ennen vaihtovuoden alkua, että kokeilisin uusia juttuja. Sen mä myös aion tehdä.
Vaikka mun ranteet oli ekojen treenien jälkeen viikon mustelmilla ja itsetunto hiukan koetuksella, mä olen yrittänyt tsempata treeneissä ihan tosissani ja mikä tärkeintä, mä jäin. Koska lentopallo on tekniikkalaji, eikä mun tekniikka ole vielä mitään timanttia, sen kehittämiseen yritän nyt keskittyä. Välillä kun muut tekee haastavampia harjoituksia, mä treenaan apuohjaajan kanssa ihan perussyöttöjä. Ehkä mun syöttö ei lennä yhtä korkealle kuin muilla, mutta yrittämisessä mä en ole huono jos niin päätän.

Tää kokemus lentopallon saralla on ollut parhaimmillaan sitä itsensä kanssa kamppailemista ja itsensä ylittämistä. Kyllä mä tiedän ettei kukaan siellä treeneissä ole mua lynkkaamassa ja huutamassa kuinka huono olen vaan se kaikki tapahtuu ihan omasta toimesta.
Jos teissä on vähän samaa vikaa kuin mussa eli kaikki pitäisi osata tässä heti ja nyt, ottakaa aikanne ja potkikaa lempeästi itsenne sietämään sitä epämukavaa tunnetta, kun tuntuu ettei tästä tule mitään. On ihan ok olla se huonoin. Kyllä sieltä noustaan, jos ollaan noustakseen.

- Meri

Meri Kanadassa #2

Aikaa lätäkön toisella puolella on nyt takana yli kaksi kuukautta. Ihan hullua kuinka aika kuluu. Mä koin pienen shokin tässä yksi päivä kun tajusin, että nyt on vähemmän aikaa vuoteen 2018 kuin mun tänne tuloon.

Mä tykkään pohtia kaikenlaista: mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Tämä varmasti näkyy myös täällä blogissa. Yritän silti aina elää hetkessä, ja nyt vaihtovuoden aikana oon yrittänyt vielä normaaliakin enemmän. Välillä tulee kuitenkin iltadeeppeinä pohdittua, kuinka yksittäisiä Suomen asioita miettiessä tuntuu siltä, että niistä ei olisi kauaakaan, mutta kuitenkin sitten samaan aikaan kaikesta muusta paitsi Kanadasta tuntuu olevan pieni iäisyys. Saanko kysyä miten on mahdollista tuntea samaan aikaan noin kaksi ääripäistä tunnetta? 

Tässä vähän kuluneen kuukauden aikana otettuja snäppejä (isovanhemmat huomio: snäppi on kuva, joka on otettu kännykkään ladattavalla sosiaalisen median palvelulla).

Marraskuu on tunnetusti vaihtareille vähän rankempaa aikaa, joten saa nyt nähdä, mutta tällä hetkellä mä voin edelleenkin sanoa ettei mulle ole kertaakaan iskenyt koti-ikävä. Mä olen jopa yrittänyt pohtia mistä se johtuu, sillä tiedän useampiakin samassa tilanteessa olevia, joilla koti-ikävä on ollut syvää ja jatkuvaa. Lopulta päädyin tärkeään oivallukseen: Suomi ei koskaan sieltä Pohjois-Euroopasta minnekään katoa, vaikka sä olisitkin hetken jossain muualla (suomeksi: sä voit lähteä Suomesta, mut Suomi ei lähde susta, prkl).

Tämän kahden kuukauden aikana mä olen huomannut, kuinka suomalainen mä oikeasti olenkaan ja kuinka ylpeä mä siitä olen. Mikään ei ole musta hauskempaa kuin katsoa kanadalaisten yritystä mongertaa suomea (rehellisesti sanottuna osalla porukasta täällä on ihan hyvä 'suomiaksentti').
Spotifyn suomilistat on ollut normaalia kovemmalla käytöllä. Jotenkin kun sitä omaa äidinkieltä ei enää kuule muusta kuin omasta suusta, sitä tulee ympäröityä itsensä kaikilla suomijutuilla kun mahdollista. Fiilistelen itsenäisyyspäivää jo nyt ja olen rekrytoinut vanhemmat lähettämään mulle itsenäisyyspäivänkynttilät postissa. Jääkiekosta ei nyt edes kannata aloittaa. Mun kanadalainen kaveri uhkasi jo katkaista välit, jos Suomi voittaa Kanadan, hmm.
Jos nyt hiukan stereotypioidaan suomalaisia, niin mun omasta tilasta ja rauhasta nauttiva itseni on alkanut pukata vahvemmin esiin kuin koskaan. En mä näe sitä huonona asiana, sillä välillä on vaan pakko pysähtyä hengittämään ja vetäytyä hetkeksi siihen suomikuoreen mielikuvitus-saunomaan ja syömään mämmiä. Uusia puolia musta onkin tähänastisen vaihtovuoden aikana paljastunut enemmän kuin olin kuvitellut. Toi rauhallisuus ja kirjoittamani hymykriisi ovat ihan uusia juttuja mulle.

Ranskan kieli kehittyy koko ajan lisää minkä huomaaminen on aina yhtä ihana voiton tunne. Salaa jo unelmoin siitä, että pääsen Suomeen käyttämään tätä uutta kielitaitoa, hah.
Tietystikään ei tämä oppimisnopeus mikään päätä huimaava ole. Tässä jutussa ovat vastakkain kaksi osapuolta: Merin nopeampaa kehitystä janoavat tunteet sekä Merin rajallinen aivokapasiteetti uuden tiedon vastaanottamiseen. Kaikki ajallaan, sitä tässä on hoettu. Mä olen huomannut, että parhaiten kieli sujuu juuri silloin kun sitä ei mieti liikaa. Kuluvan kuukauden aikana mulle on tullut jo paljon sellaisia yksinkertaisia lauseita niin tutuksi, että ne sanoo jo selkärangasta ilman turhaa miettimistä.
Yksi aika ällistyttävältäkin tuntuva juttu on, että mun englanti alkaa joissain tilanteissa takkuamaan tosi pahasti ja asiat on vaan paljon helpompi ilmaista ranskaksi. Mä en ikinä olisi kuvitellut olevani sellaisessa tilanteessa.

Erilaisista tilanteista puheen ollen, vaihdossa niitä tulee vastaan mitä oudoimmissa muodoissa. Sellaisissa muodoissa, joiden olemassaoloa ei ole koskaan ennen ajatellutkaan.
Tämän toisen kuukauden aikana törmäsin tilanteeseen, että mun oli ihan pakko saada käyttööni sakset. Tietysti hostäidillä sellaiset on, ja niitä ensihätään lainasinkin, mutta elämä helpottuisi huomattavasti jos omistaisi ihan omat. Oletteko koskaan ajatelleet kuinka paljon saksia tarvitsee ja kuinka paljon hyötyä niistä on? En minäkään ennen tätä. Niinpä mä kipaisin sopivan hetken koittaessa ostamassa Dollaramasta kahdella dollarilla yhdet.
Samantyylinen mindblow-hetki tuli käytyä läpi myös vanulappujen, liiman ja hammastahnan kohdalla. Kuka oikeasti törmää alaikäisenä kotona asuessaan tilanteeseen, että pitää erikseen (!) mennä ostamaan kaupasta hammastahnaa? Mun pitää ainakin myöntää, että olen aina elänyt sellaisissa vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa, että vanulaput ilmestyy vessaan ja liimat kaappiin ihan itsestään (ks. vanhempien toimesta). Mä oletan, että tämä kaikki kuuluu vaihtovuoden aikana salakavalasti tapahtuvaan itsenäistymiseen.
T. Meri kohta 18v

Nyt Meri Kanadassa #1 -postauksestakin tuttu listaus siitä, mitä mä olen tämän toisen kuukauden aikana tehnyt:

- Syönyt McDonald'sin pehmytjäätelöä, joka on täällä jostain syystä paljon parempaa kuin Suomessa. Paljon pehmeämpää ja makemmalta maistuvaa. Muuten ei ole tullut mäkkärissä paljoakaan käytyä. Kerran ostin sieltä ihan kunnon ruokaa ja tuli huono olo. Musta tuntuu, että mun terveys ei erityisemmin jää kaipaamaan niitä rasvapommeja.

- Talsinut tyhjänpanttina 11. ja 12. luokkalaisille tarkoitetussa yliopistojen esittelytapahtumassa koulussa. Olihan tuo esittely ihan mielenkiintoinen siinä mielessä, että sai nähdä millainen jatko-opiskelumeno täällä on, mutta hyödyllisyys mulle oli aika minimaalinen. Todennäköisyysprosentti, että tulen opiskelemaan yliopistoon Kanadaan on karkeasti arvioituna noin 10 %.
Täällä yliopisto jatko-opiskelupaikkana on ihan real deal. Kaunistelematta, jos haluat yhteiskunnan silmissä hyvän ammatin ja muiden arvostuksen, menet yliopistoon, piste. Yleensä vanhemmat ei edes anna lastensa mennä siihen vaihtoehtoiseen collegeen. Ymmärrän, mutta sitten samaan aikaan en kuitenkaan ymmärrä.

- Oppinut uuden korttipelin ja pelannut sitä perheen kanssa. Hellyyttävää on, kun pelataan isovanhempien kanssa, he ovat koko ajan neuvomassa miten kannattaa omat kortit pelata. En ole vielä kertonut, että jo useita vuosia on tätä mun korttipeliuraa takana Suomen isovanhempien kouluttama. Kiitos mummi ja vaari <3

- Huudattanut Daruden Sandstormea. Kerran. Puoliväliin. Tarvitseeko tätä nyt edes enempää selostaa? Seuraavan kerran vaikka mieluummin Jean Sibeliusta.

- Kävellyt läpi Campbelltonin koulun tapahtumassa ja nauranut niille, jotka oli valinnut kävelemisen sijasta juoksemisen. Kävelijöiden piti käppäillä reilut 2 kilometriä ja juoksijoiden piti rehkiä muistaakseni lähemmäs 5 kilometriä. Huvittavaa kuinka täällä ei oikeastaan koskaan näe vapaaehtoisesti ketään kävelemässä ulkona, joten kun koulusta lähtee joukko alaikäisiä porhaltamaan, poliisitkin käy valvomassa tätä happihyppelyä. Ettei nyt kukaan vain jäisi tässä vauhtia ja vaaroja uhkuvassa kaupungissa auton alle.

- Käynyt Campbelltonin uimahallissa ja järkyttynyt paikallisten (mun tietääkseni) ainoasta julkisesta saunasta. Tuon suomalaisille pyhän huoneen ovella oli kyltti: "Must be 18 years and older to use the sauna maximum 15 minutes". Anteeksi mitä? Minä suomalaisena koen itseni nyt e-RIT-täin loukatuksi. Kyllä minä niin mieleni pahoitin ja löylyni missasin... ei ollut nimittäin päällä koko sauna.

- Käynyt kaupungin kotijoukkueen, Campbellton tigersien, jääkiekko-ottelussa. Huomioita mitä tein oli muunmuassa se ettei meidän joukkue ole kovin hyvä. Syiksi kaverit sanoi tälle kaupungin pienuuden ja sen myötä rajalliset rahat. Me kuulemma ollaan New Brunswickin tilastossa viimeinen. Ei tunnusteta ei. Mutta viimeisiä tai ei, hyvät tarjoilut jäähallissa ainakin oli.
Yksi Suomesta poikkeava juttu jääkiekkoon liittyen on se, että peli-iltaa edeltävänä koulupäivänä osa pelaajista pistää kouluun puvun päälle. Mun mielestä tosi hieno ja juhlava tapa. En mä ainakaan valita, että saan katsella meidän pelaajia juhlavissa kuteissa, köh köh.

- Käynyt katsomassa meidän koulun senioripoikien soccer-peliä. Toisin kuin jääkiekossa, tässä pelissä tuli voitto kirkkaasti kotiin. Hämmentävää oli, että Bathurstista tulevat vastustajat näyttivät ainakin pari vuotta meitä nuoremmilta. Mene ja tiedä siitä sitten.
Näitä erilaisia pelejä katsoessa mä alan helposti huutelemaan ohjeita kentän laidalta, suomeksi. Toisaalta hyvä ettei mun todennäköisesti typeriä ohjeita ymmärrejä, mutta kanssakatsojilta meinaa mennä hermo.

- Juhlinut kaverin yllätyssynttäreitä. Mä en ole muistaakseni koskaan ollut järjestämässä tai yllätettävänä tällaisten juhlien muodossa, ja olihan se tosi suloista kun kaveriporukka oli ihan tosissaan hankkinut koristeita ja täytekakun. Päivänsankari sai lahjaksi karkkia, ison kakkaemojin muotoisen pehmolelun ja yhteisen kortin meiltä kaikilta. Mukava illanvietto kavereiden kesken, joka ei paljon eronnut mun Suomen kavereiden kanssa järjestettävistä tapaamisista.

- Saanut ensimmäisen paketin Suomesta, joka sisälsi pari unohtunutta vaatekappaletta, salmiakkia ja suklaata mulle sekä synttärilahjaksi siskolle. Kyllä se vanha kunnon Fazerin sininen on se ainut ja oikea suklaa.

 - Yrittänyt tehdä kolmen hengen pyörälenkkiä kahdella pyörällä. Yritys oli ainakin kymmenen pistettä ja papukaijamerkki, sillä me jopa saatiin toimimaan homma niin, että yksi ajoi yhdellä pyörällä ja toinen kyysäsi kolmannen istuessa keskitangolla. Päivän treeni tuli kyllä tehtyä, sillä vaikka noi mun siskot on kehonrakeenteeltaan keijukaisia, oli ylämäkeen puskeminen epätasaisesti jakautuneen sadan kilon kanssa melkoinen urheilusuoritus.

 - Yrittänyt selvittää tuhat ja yksi kikkaa, joilla voisi katsoa wifiä käyttämättä Stranger Thingsin 2. kauden television Netflixistä. Kausi oli ladattu siskon puhelimelle, ja sieltä yritettiin taiteilla sitä telkkariin. Meillä on kotona erittäin kökkö rajallinen wifi-yhteys, joten esimerkiksi Netflixiä ei voi wifi-yhteydellä katsoa ellei halua seuraavia neljää viikkoa viettää netittä.

- Edellisen jatkoksi: katsonut tuloksettoman taistelun jälkeen Stranger Thingsin 2. kauden siskon iPhonen näytöltä. Seuraavaksi sitten pitäisi miettiä miten pystyisin katsomaan Riverdalen 2. kauden. On tämä sarjaseuraajan elämä vaikeaa...

- Viipaloinut noin kaksi tuntia vihanneksia host-tädin luona klo 9 illalla koko vuodeksi riittävään spaghettikastikkeeseen. Ei muuten ole hyvä yhdistelmä käydä ensin nauramassa ja hölmöilemässä pimeässä 'kauhumetsässä' ja sen jälkeen mennä pikkutarkasti leikkamaan vihanneksia. Jo silloin kun mentiin host-tädille, ulkona oli tosi pimeää. Mä olin sitten silmät ristissä väsymyksestä jo ennen kuin olin ehtinyt ottaa sitä viipalointiveitseä käteen. Seuraavana yönä mä sooloilin niiden samaisten vihannesten kanssa unissanikin.

- Kykkinyt puolitoista tuntia host-tädin kasvimaalla poimien porkkanoita, tomaattia, salaattia, herneitä ja papuja. Miten kaikki ruokaan liittyvä liittyy aina host-tätiin? Anyway, parikin kasillista tuoretta luomuruokaa tuolta kasvimaalta vietiin kotiin. Mun lemppareiksi Kanadassa ruoan suhteen on noussut höyrytetyt kasvikset. Varsinkin parsakaali ja pavut, ah. Mä tiedän ettei kuulosta kovin herkulliselta, mutta voisin syödä hostäidin höyryttämiä parsakaaleja vaikka joka päivä.

- No se Halloween.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. À bientôt!

- Meri