25. syyskuuta 2017

Meri Kanadassa #1

Nyt vihdoin terveiset täältä Atlantin toiselta puolelta. Meidän talon wifi on ollut nyt viikon päivät aivan surkea, mutta koska tänään pyörähti käyntiin jo mun kahdeskymmeneskolmas päivä Kanadassa, on ehkä jo aika yrittää päivittää kuulumisia.






Mun tähänastinen kokemus Kanadasta ja vaihtovuodesta on ollut tosi hyvä. Mä olin ajatellut, että ensimmäiset viikot menisi enemmän tai vähemmän koti-ikävää potiessa, mutta mä voin rehellisesti sanoa, että en oo vielä kertaakaan kunnolla kaivannut takaisin Suomeen (kop kop). Yllätin siis itseni aika komeasti. Mä olen skypettänyt kotiin nyt kahdesti, ja mun hostäiti jopa kehotti mua pitämään sinne useammin yhteyttä, hmm... Musta tuntuu, että mä olen nyt toistaiseksi ylittänyt sen rajapyykin, missä ajattelee elämää Suomessa aktiivisesti.

Suomessa "suurkaupungin" asukkaana mä olen nykyään myös pikkukaupungin asukas. Pienet kaupungit on aina ollut mun mielestä viehättäviä, mutta nyt kun oikeasti asuu sellaisessa niin saa kyllä kohdata kaikki ne stereotypiat tavalla tai toisella.
Campbellton, mun kotikaupunki, on sellaisella nuhjuisella tavalla kaunis paikka. Jokaikinen kerta, kun hostäiti heittää meidät aamulla kouluun, mä ajatellen kuinka paljon se muistuttaa jotain jenkkielokuvan pikkukaupunkia. Täällä törmää lähes aina ruokakaupassa tuttuihin ja kaikille hymyillään. Mua hämmentää edelleen, kun ihan tuntemattomat moikkaa mua avoimesti ihan kuin tuntisin ne. Pari kertaa oon saanut myös äimistellä, kun tuntuu että kaikki on täällä enemmän tai vähemmän sukua keskenään. Sitten on se pikkukaupungin kirous eli kaikki kuulemisen arvoinen tieto leviää valonnopeudella. Se on jo huomattu. Koska täällä on vaan kaksi pienehköä high schoolia, ranskankielinen ja englanninkielinen, varsinkin ne oman koulun juorut on koko opinahjon, sekä oppilaiden että opettajien, tiedossa alle päivässä. Noin.

Koulussa mä opiskelen grade 11:llä viittä ainetta: biologiaa, matikkaa, tekstiilityötä, ranskaa ja terveystietoa. En ehkä aluksi hihkunut ilosta noiden aineiden kohdalla, sillä mikään niistä ei yllä mun lemppareihin, mutta nää pari viikkoa on sujunut kohtuullisen kivuttomasti.
Koulupäivät alkaa joka päivä tasan klo 9.00 ja päättyy klo 15.45. Koulupäivät on siis keskimäärin lyhyempiä kuin Suomessa, mutta täällä mulla on jokaikinen päivä sama ohjelma. Siinä on hyvät ja huonot puolet; ainakin oppii muistamaan lukujärjestyksen ulkoa, mutta toisaalta läksyt on aina seuraavaksi päiväksi ellei toisin ilmoiteta.
Opettajat on täällä ihan älyttömän sympaattisia ja ihania. Heidän kanssaan voi jutella käytävillä ja aina kysellään kuulumisia yms. En tiedä onko se kanadalainen koulu ylipäänsä, mutta meidän koulu on muutenkin tosi rento. Ruokatunnilla koulun oppilaskunta raahaa ruokalaan stereot ja niistä huudatetaan musiikkia, ja perjantaisin pelataan kuumaa perunaa tai tuolileikkiä.




Kaikki ei tietenkään ole ollut ihan ruusuilla tanssimista, sillä kieli on edelleen se suurin ongelma. Mun hostäiti puhuu pelkkää ranskaa ja samoin turkkilainen hostsisko, mutta hostsisko Meksikosta taas puhuu lähes pelkkää englantia. Suuri naurunaihe onkin ollut, että mun meksikolainen sisko ymmärtää ranskaa, mutta ei puhu sitä, ja mä taas puhun ranskaa paremmin kuin ymmärrän.
Toi ymmärtämisen puute on välillä äärettömän turhauttavaa, sillä kieltämättä tuntee olonsa tosi tyhmäksi, kun seisoo toisen edessä ja pyytää toistamaan saman lauseen viidettä kertaa. Täällä ihmisillä on ihan omanlaisensa aksentti ja porukka puhuu tosi nopeasti sitoen sanoja sellaiseksi mössöksi. Esimerkiksi lause je t'aime (minä rakastan sinua) kuulostaa näiden suussa yhdeltä sanalta, shtem.
Kyllä mun kielikorva on kuitenkin kehittynyt ja saan edelleen naurettavan suurta mielihyvää, kun onnistun sanomaan jonkun viittä sanaa pidemmän lauseen ranskaksi.
Tämän kokemuksen perusteella kuitenkin ensimmäinen asia mitä mä teen Suomessa kouluun palattuani on pyytää opettajia lisämään kuunteluita (sori opiskelijatoverit).






Mutta hei, mitä kaikkea mä olen jo tehnyt tän kolmen viikon aikana?:

- Matkustanut viisi tuntia bussissa Campbelltonista Monctoniin ja tutustunut noin viiden eri kaupungin huoltoasemaan matkan varrella.
- Matkustanut ensimmäistä kertaa sillä kuuluisalla keltaisella koulubussilla ja todennut huhut paikkansapitäviksi: ne ovat ahtaita, liian kuumia tai kylmiä ja täynnä alle 15-vuotiaita.
- Syönyt elämäni ensimmäisen ja toisen poutinen (lausutaan muuten samalla tavalla kuin Venäjän presidentin nimi. Naurattaa edelleen) eli quebeciläisen perinneruoan. Kirjaimellisesti pelkkää ranskalaista, juustoa ja kastiketta samassa kulhossa. Maistuu paremmalta kuin näyttää.


- Syönyt Tim Hortonsissa ja tehnyt hymyileviä keksejä sinne myytäväksi.
- Istunut kahdella iltanuotiolla, paistanut vaahtokarkkeja ja laulanut Ed Sheerania. Jos kanadalaisissa juhlissa tulee hetki ettei tiedetä mitä tehdä, tehdään nuotio.


- Ollut neljissä eri juhlissa. Huomioita: paikalliset teini-ikäiset rakastaa juhlia.
- Uinut kylmässä uima-altaassa ja silti tuntenut oloni kuin olisin Kaliforniassa.
- Käynyt katsomassa elämäni ensimmäisen kauhuleffan, It:n, Campbelltonin ainoassa leffateatterissa. Mä inhoan pellejä, mutta silti mun kaveri, joka oli nähnyt kyseisen leffan jo kerran, pelkäsi enemmän kuin mä. Vahva suositus.
- Käynyt kanadalaisissa lätkätreeneissä. Sika hauska kokemus ja opin lähes kunnolla sirklaamaan. Silti uskon, että katson lätkää mieluummin kotisohvalta kuin itse luistellen.




- Todennut, että suomalainen kouluruoka ansaitsee kunniapäivän, sillä hyvä kouluruoka ei ainakaan täällä ole mikään itsestäänselvyys. Nimimerkillä vanilijajäätelön näköistä perunaa, jäistä possua ja sinistä hyytelöä. Onneksi on omat eväät.
- Todennut, että säät on täällä ihan yhtä epävakaat kuin Suomessa. Yhtenä päivänä on aurinkoista ja 20 astetta lämmintä ja toisena sataa vettä vaakatasossa.
- Saanut ensimmäisestä ranskan kirjoitelmasta 76%/100%, joka on ihan älyttömän hyvä. Eipä sillä hirveästi ole väliä, kun ei mun numerot täällä merkkaa mitään enää Suomessa, mutta nostaapa ainakin itsetuntoa.
- Aloittanut maalauskurssin. Mä ja mun toinen hostsisko käydään siis maanantai-iltaisin maalaamassa Campbelltonin "keskustassa" sellaisessa taidekaupassa. Mulla on työn alla joululahja hostäidille.
- Saanut kourallisen ja vähän päälle uusia kavereita. Tyypit täällä on ihan supermukavia ja aina kyselemässä "Kai sä tuut sit tänne?" tai "Mitä tehdään tänään?". Toivotaan ettei tää huuma alun jälkeen laannu, mutta musta tuntuu, että oon jo nyt saanut ihan oikeita kavereita kavereita.


Tälläista kuuluu mun elämään täällä. Olen siis hengissä, hengen ja ruumiin voimissa.

- Meri