16. kesäkuuta 2018

Une vie dans une année


"Moi! Allô!
J'ai appris seulement comme une heure passé qu'on n'est pas obligé de faire un discours mais je suis ici quand même. Bienvenue. 

Je m'appele Meri et je viens de la Finlande. Plus que neuf mois passé je suis partie de mon pays et laissé ma famille, mes amis et ma langue maternelle derrière moi. Je ne parlé pas le francais (ok, un peu mais pas beaucoup) et je n'ai connu personne d'ici. 

Devenir une élève internationalle était peut-être une décision plus folle de ma vie, mais aussi la meilleure décision j'ai jamais faite. Et même si au début j'ai me senti pas mal seule et perdue, je n'été jamais toute seule. Cela est à cause de vous; chaque personne dans cette cafétéria. 
Je voudrais remercie à toutes les personnes qui ont fait partie de cette aventure. Chaqun de vous! Si tu m'as souri dans le couloir une fois, merci. Si tu m'as dit "J'aime ton chandail!", merci. Si t'es devenu mon ami, un gros merci! Peut-être les choses des mêmes n'étaient pas des grandes choses pour vous, mais pour moi, cette petite finlandaise qui ne souriait pas, oui. Pour moi, vous êtes tous importants, parce que quand je pense au Canada, je pense aux vous autres. 

Et la PRP (Polyvalente Roland-Pépin), je ne pourrais pas imaginer une meilleure école que celle-ci. Les enseignants, vous êtes tous fantastiques. Merci pour ceux et celles qui m'ont enseigné et merci pour les autres aussi. Vous avez pris bien soin de nous, les élèves internationaux. Les élèves de PRP, soyez contents, vous avez une école merveilleuse. 

Maintenant, je voudrais remercier à les personnes qui m'ont pris dans leur famille. Lisette, ma chère mère d'accueil et maman d'amour: je n'ai pourrais pas être plus contente que c'est toi qui est devenue ma propre maman canadienne. Aussi, mes soeurs canadiennes, Sinem et Andrea: vous n'êtes même plus mes soeurs d'accueils mais mes vraies soeurs. Et grandmama et granpapa; je peux venir n'importe quand jouer la carte avec vous. Toutes ces personnes sont devenues ma famille canadienne comme ce groupe ici qui est aujourd'hui devant vous: les élèves internationaux, "les immigrants". Ils sont les personnes plus courageuses j'ai jamais connu! Je vous aime profondément. 

Pendant cette année j'ai beaucoup changé. J'ai appris de sourir de nouveau, appris de comprendre des mauvaises blagues de ma mère d'accueil, pris de la maturité (je vous jure que mes parents ne me connaissent plus) et la plus importante, je suis devenue une personne qui je veux être. ET JE PEUX PARLER LE FRANÇAIS! Je dirais que c'est une bonne chose aussi. 

Oui, la vie ici n'était pas toujours facile comme nulle part. J'ai pleuré mais j'ai aussi ri. Cette année m'a donné plus que vous pouvez imaginer. Parce que une année d'élève international n'est pas seulement une année dans une vie, c'est une vie dans une année. 
Donc, merci Canada, PRP, mes amis, ma famille, ma famille finlandaise. MERCI ou comme on dit en Finlande "KIITOS" et oubliez-pas que le Père Noël vient de la Finlande!"


- Meri, Polyvalente Roland-Pépin, cérémonie d'élèves internationaux, 13.6.2018




"Moi! Allô!
Opin vasta noin tunti sitten ettei meidän tarvitse tehdä puhetta, mutta tässä mä silti olen. Olkaapa hyvä!

Mun nimeni on Meri ja mä tulen Suomesta. Yli yhdeksän kuukautta sitten mä lähdin kotimaastani ja jätin perheeni, ystäväni ja oman äidinkieleni taakseni. En puhunut ranskaa (okei ehkä hiukan mutta en paljoa) enkä tuntenut täältä yhtään ketään.

Vaihtariuus oli ehkä elämäni hulluin päätös ikinä, mutta se oli myös paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Vaikka vaihtovuoden alussa mä tunsin itseni melko yksinäiseksi, en kuitenkaan ikinä ollut täysin yksin. Ja se on teidän ansiota; jokaisen ihmisen ansiota tässä ruokalassa.
Mä haluaisin kiittää jokaista ihmistä, joka on ollut osana tätä seikkailua. Ihan jokaista! Jos hymyilit mulle käytävällä kerran, kiitos. Jos sanoit "Sulla on ihana paita!", kiitos. Jos susta tuli mun kaverini, iso kiitos! Ehkä tällaiset asiat eivät merkinneet teille paljoakaan, mutta mulle, tälle suomalaistytölle, joka ei juurikaan hymyillyt, kyllä. Mulle te olette kaikki tärkeitä, sillä kun muistelen Kanadaa, muistelen teitä.

Ja PRP (Polyvalente Roland-Pépin), mä en voisi kuvitellakaan parempaa koulua kuin tämä. Opettajat, te olette kaikki upeita. Kiitos jokaiselle, joka opetti mua tämän vuoden aikana ja kiitos muillekin. Te olette pitäneet hyvää huolta meistä vaihto-oppilaista.
Ja oppilaat, olkaa onnellisia, teillä on aivan mahtava koulu!

Nyt tahtoisin kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat ottaneet minut osaksi perhettään. Lisette, mun rakas hostäitini ja maman d'amour. En voisi olla onnellisempi, että juuri sä olet mun kanadalainen äitini. Kanadalaiset siskoni, Sinem ja Andrea: te ette ole enää hostsiskojani vaan ihan oikeita siskojani. Ja grandmama ja grandpapa: voin milloin tahansa tulla pelaamaan korttia teidän kanssanne.
Kaikki nämä ihmiset ovat osa omaa kanadalaista perhettäni kuten myös nämä ihmiset, jotka seisovat tänään tässä edessänne: vaihto-oppilaat, "les immigrants". He ovat kaikista rohkeimpia ihmisiä, jotka olen koskaan saanut tuntea! Rakastan teitä kaikkia sydänjuuriani myöten.


Tämän vuoden aikana mä olen muuttunut paljon. Olen oppinut hymyilemään jälleen, oppinut ymmärtämään hostäitini tyhmiä vitsejä, kasvanut huimasti (vannon etteivät mun vanhemmat enää edes tunne mua) ja mikä tärkeintä, tullut ihmiseksi, joka mä haluan olla. JA MÄ OSAAN MYÖS PUHUA RANSKAA! Se on ihan kiva juttu kanssa.

Niin, elämä täällä ei aina ole ollut mitään ruusuilla tanssimista kuin ei missään muuallakaan. Mä ole itkenyt, mutta myös nauranut. Tämä vuosi on antanut mulle enemmän kuin voitte edes uskoa. Koska vaihtariuus, se ei ole vain vuosi elämässä vaan elämä vuodessa.
Joten kiitos Kanada, PRP, ystäväni, perheeni, perheeni Suomessa. MERCI tai kuten meillä Suomessa on tapana sanoa "KIITOS" ja älkää unohtako, että Joulupukki tulee Suomesta!"


- Meri, Polyvalente Roland-Pépin, vaihto-oppilaiden seremonia, 13.6.2018




12. kesäkuuta 2018

13 päivää vaihtovuotta jäljellä

Ennen kuin alan itkemään tunteitani tähän näppäimistölle, otetaan alkuun tekstipätkä, jonka olin kirjoittanut muistiin kaksi viikkoa sitten, kun vaihtovuottani oli jäljellä 23 päivää. Voidaan sen jälkeen mennä niihin tämänhetkisiin fiiliksiin. Spoiler alert: ne ovat hyvin päinvastaiset kuin pari viikkoa takaperin. 


"23 päivää vaihtovuotta jäljellä. Niin, eihän se ole kuin rapiat kolme viikkoa. Plus jos siihen kolmeen viikkoon sisällytetään vielä yksi viikonloppu järjestön kanssa Sussexissa, prom, valmistujaiset, lukuiset läksiäiset ja hostsiskon vanhempien saapumisen, mähän en ehdi edes kissaa sanoa, kun olen jo Suomessa. Etukäteen oletin olevani tässä vaiheessa enemmän paniikissa, mutta yllättäen olenkin lähdön suhteen melko zen. Vielä toistaiseksi. Toisaalta ehkä mä olen jo ylittänyt sen paniikkivaiheen (huhti-maaliskuussa) ja nyt olen vain shokissa.

Mä voin käsi sydämellä todeta, että päivisin en ajattele Suomeen paluuta lähes ollenkaan. Veikkaan, että aktiivisesti toisen kielen puhuminen blokkaa sen tyyliset ajatukset pois, kun ei niille yksinkertaisesti löydy tilaa. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka en tietoisesti käsittele jotain asiaa, se jyllää aina jossain siellä taustalla. Tää on näkynyt mulla levottomina unina, jotka lähes poikkeuksetta koskee aina Suomea. Yhden unen muistan ihan elävästi: mä seison kotikadulla toisessa päädyssä meidän rivitaloa ja yritän epätoivoisesti puhua naapureille ranskaa. Lopulta olen ihan itkun partaalla, koska kukaan ei ymmärrä mitä mä sanon. 

Toinen semi läheltä liippava huomio alitajunnan Suomi-stressistä: yksi päivä mä säpsähdin puoliunessa hereille ehkä puolisen tuntia nukahtamisen jälkeen. Siinä tuijottaessani huoneen seinään olin ainakin viiden piiiiiitkän sekunnin ajan aivan varma, että makaan mun omassa sängyssä Suomessa. Hassua, sillä mulle ei kertaakaan käynyt noin viime syksynä."


Sellaisia olivat fiilikseni Suomeen paluusta jonkin aikaa sitten. Nyt kymmenen päivää myöhemmin, kun mun kalenteri huutaa tuota kolmentoista epäonnen numeroa, ajatukseni kiteytyvät tuohon ylläolevaan Sussexissa napattuun kuvaan: mä vain yritän haistaa saada Kanadasta kaiken irti! Haluan hukuttaa pääni vaahterasiirappiin, purkittaa kodin tuoksun lasipurkkiin, äänittää hostsiskon naurun tärykalvoihin ja tallettaa hostäidin halauksen niin syvälle sydämeen ettei sitä saa sieltä koskaan pois. 

Itse paluusta mä olen kaikkea muuta kuin zen. Laitan suurinpiirtein joka päivä vanhemmille Suomeen viestiä, että mikä oli lentokoneissa matkalaukkujen kiloraja tai kuinka mulla ei ole kärykään mitä tuon ihmisille tuliaisiksi. Viime viikonlopun viimeisen vaihtarijärjestön tapaamisen jälkeen lähtö oikeasti konkretisoitui. Sanoin ensimmäiset hyvästit ja itkin ensimmäiset kyyneleet. Suomi onkin lähes jatkuvasti mun mielessä ihan siitäkin syystä, että päivittäin viisi eri ihmistä mulle siitä huomauttaa. Silti tajusin tänään, että en muista milloin olisin viimeksi elänyt niin täysillä kuin nyt! Jokainen nauru ja lause merkitsee paljon enemmän kuin normaalisti. Oon niin äärettömän onnellinen, mutta myös ihan järjettömän surullinen.

Haluan kehystää mun hostsikon sanomat sanat, että vaihtariuus on oman sydämensä repimistä moneen eri osaan. Yksi osa lähtee jonkun mukana tuonne, toinen jää tänne ja kolmas on aina pysynytkin siellä muualla. Toisaalta saat vaihdossa palasen jostain toisesta ja yhtäkkiä huomaat, että sulla on ihan helkutin vahva sydän, joka pumppaa kymmenien eri ihmisten voimalla!

- Meri


2. kesäkuuta 2018

Kriisit tulille, valmistun vuonna 2020

Se on kuulkaas Suomessa valmistujaispäivä! Kun mä vielä vetelin hirsiä aamuyöstä tällä puolen maailmaa, moni mun kaveri veti valkolakin päähänsä 6 000 kilometrin päässä tai vastaanotti peruskoulun päättötodistuksen. Sérieusement, tuntuu hiukan haikelta. Mulla ei hirveän monta hetkeä ole tullut, että kaipaisin takaisin Suomeen, mutta tämä päivä on ollut sellainen.

Viisi alaikäistä alioppinutta vuodelta x. Porukasta kukaan ei omista vieläkään omaa lakkia
Vaihtovuosi tuo sellaisen pienen viivästymisen omaan valmistumiseeni, että näillä näkymin saan oman lakkini (toivottavasti) vuonna 2020 vuoden ikätovereistani jäljessä. Kanadalaisille tuo on konseptina ihan outo juttu. Täällähän tyypit aloittaa koulun vuotta suomalaisia aikaisemmin, mutta se, että et valmistu nst. ajallasi, saa tyyppien pasmat sekaisin. Hämmästynyt "Mitä sä sit edes teet täällä??!!" on yleinen huudahdus, kun tyypit kuulee, että vaihtovuosi hidastaa mun lukiosta pääsyä ainakin vuodella. Mua henkilökohtaisesti ei viivästyminen haittaa, sillä mullahan on kaikki maailman aika päästä jatko-opiskelemaan. Vuosi sinne tänne. Lisäksi vaihtovuosi antaa niin paljon kokemuksia mitä en lukiossa koskaan voisi saada, joten toi ylläoleva kysymys on musta melko huvittava.


Tuohon viivästymiseen liittyy kuitenkin juttu, johon törmäsin tänään kunnolla ensimmäistä kertaa koskaan: vaikka mun oma Suomi-elämä onkin tavallaan pysähtynyt vuodeksi, mun kavereiden elämä ei ole pysähtynyt yhtään mihinkään. Tämä on aihe, mistä moni vaihtari kokemuksieni mukaan stressaa ehkä eniten. Mitä jos sun vaihtovuotesi aikana kaverisi menee elämässään sen verran eteenpäin ettet enää mahdu siihen yhtälöön mukaan, kun palaat takaisin?

Mäkin pohdin tätä asiaa ennen lähtöä, mutta täällä ollessa se oli melkolailla unohtunut, kunnes sitten 2.6.2018 parhaimmat ystäväni, tulevat abit, pääsivät lukion toiselta vuodelta. Yhtäkkiä ne ystävät, joiden kanssa käytiin koko peruskoulu käsi kädessä ja tsempattiin lukion ensimmäinen vuosi läpi osan kanssa eri kouluissa, ei olekaan enää mun kanssa täsmälleen samassa tilanteessa. He lukevat kesällä ylppäreihin ja suunnittelevat minne hakevat lukion jälkeen. Viime vuonna naurettiin yhdessä kuinka oikeastaan kenelläkään ei ollut ideaa mitä tehdä elämällä, mutta nyt yhtäkkiä tyypeillä onkin joku oikea suunnitelma. Se tuntuu kieltämättä hiukan hassulta, vaikka tiedän ettei se vaikuta meidän ystävyyteen. Yhtä tärkeitä ollaan toisillemme kuin ennenkin.

Joten ei, ei mua haittaa, että valmistun lukiosta hiukan muita ystäviäni jäljessä. Voisin viivyttää sitä vielä lisääkin kunhan vain saisin elää vaihtovuotta. On tämä sen verran siisti kokemus! Älkää siis tulevat vaihto-oppilaat stressatko ystävyyssuhteiden pysymisestä. Mä ainakin haluan uskoa, että ne ihmiset, jotka vilpittömästi välittävät susta, eivät lakkaa rakastamasta sua viikon, kuukauden, vuoden tai vuosienkin eron jälkeen.

Tämän mahtavan porukan kanssa valmistuttiin peruskoulusta
Sylintäydeltä onnea kaikille valmistuneille oli sitten kyse lukiosta, ammattikoulusta tai peruskoulusta! Erityiset terkut lakin saaneille ystävilleni. Täältä tullaan perässä hitaasti mutta varmasti.

- Meri, high schoolin juniori (täältäkään ei siis valmistuta...)


29. toukokuuta 2018

Meri Kanadassa #8

Huhtikuu. Mun entinen lempikuukausi, joka nyt viime vuosina on ansainnut paikkansa Ultimaattisissa Kevätkuukausissa eli niissä, joiden aikana tehtävää ja tekemistä löytyy jokaikisestä nurkasta enemmän kuin laki sallii. Tänä vuonna mulla ei kuitenkaan ollut sen enempää tekemistä kuin muinakaan kuukausina ja musta tuntuu, että vaihtovuoden aikana mä olen löytänyt itsestäni yhden ei-niin-kivan piirteen: jos mulla ei ole liikaa pakollista tekemistä, en tee yhtään mitään.


Näiden noin yhdeksän kuukauden aikana mä olen päätynyt tulokseen, että vaikka mä rakastan toisinaan rauhaa ja pieniä paikkoja, oon kuitenkin enemmän kaupunkilaistyttö kuin pikkukylien kasvatti. Campbelltonissa ja varmaan kaikissa alle kymmenentuhannen asukkaan paikoissa tulee aina olemaan asioita, joita mä en todennäköisesti koskaan tule tajuamaan. Esimerkkinä ihmissuhteet. Jollain ilveellä kaikki on Campbelltonissa sukua toisilleen enemmän tai vähemmän. Jatkoa tähän hiukan karmivalla tavalla on, että kaikki myös seurustelevat toistensa kanssa sulavasti ristiin, limittäin ja vähän päällekkäin. Täällä on ihan normaalia istua kouluruokalassa samassa pöydässä sun viiden eri exän kanssa, joista kolme on seurustellut parhaan kaverisi kanssa.

Ylemmät jutut eivät mun elämään vaikuta oikein mitenkään, vaikka niille välillä pyörittelen päätäni, mutta sen sijaan tekemisen puute vaikuttaa aika olennaisesti. Tämä tietenkin on kaupunkikohtaista, mutta siinä kohtaa kun paikasta löytyy tasan kolme ravintolaa ja keilailuhalli, minkä sisustus on jämähtänyt 80-luvulle, voidaan todeta ettei valinnanvaraa hirveästi ole. Jos tähän lisätään se ettet omista ajolupaa puhumattakaan ajoneuvosta, onnittelut, olet melko jämäkästi lukittuna kotiisi ja sen ympäristöön. Kaikkea hyvää ja rakkautta Campbelltonille, se tulee aina pysymään sydämessäni, mutta kyllä mä valitsen villin ja vapaan elämäni Suomen pääkaupunkiseudulla.


Tässä kohtaa vuotta mä haluaisin jakaa oman kokemukseni paikallisten kavereiden saamisesta vaihtovuoden aikana, sillä veikkaan, että mulla on tarpeeksi kilometrejä takana, jotta voin päteä aiheesta uskottavasti.

Monet vaihto-oppilasjärjestöthän painottavat mieluusti sitä, että paikallisten kavereiden hankkiminen vaihtovuoden aikana on erittäin tärkeää, koska he helpottavat sun sopetumista maahan, kieleen jne jne. Mä olen ehdottomasti samaa mieltä, sillä onhan paikalliset sun ainoa väylä siihen itse elämään hostperheen lisäksi, mutta juttu ei kuitenkaan ole niin suoraviivainen, sillä harvemmin kavereita vain tehdään. Mun kokemuksen mukaan pelkästään sun innokkuus ei riitä syventämään jotain suhdetta moikkaustuttu-leveliltä oikeaan kaveruuteen puhumattakaan ystävyydestä.
Mulla on täällä paikallisista paljon moikkaustuttuja eli niitä, joiden kanssa vaihdetaan kuulumiset luokassa, moikataan käytävällä ja saatetaan hytkyä yhdessä bileissä. Kunnon paikallisia kavereita mulla on ehkä kourallinen eli niitä, joiden kanssa voidaan puhua elämästä jo vähän syvällisemmin, hengataan yhdessä koulunkin jälkeen ja saadaan aina kutsut juhliin. Ihan ultimate ystäviksi mä en kuitenkaan voi kutsua heistä ketään ja musta se on ihan okei. Mun syvimmät ystävyyssuhteet vaihtovuoden aikana on solmittu toisten vaihto-oppilaiden kanssa ja toivon syvästi, että mä tulen pitämään heihin yhteyttä myös tämän kokemuksen jälkeen.

Mun neuvo tuleville vaihtareille on, että yrittäkää saada niitä paikallisia kavereita. Ei niitä tyhjästä nyhjästä, mutta ihan varmasti löydät ainakin pari heppua, joiden kanssa jutella koulussa. Ja jos et löydäkään sitä Best Friend Foreveriä, älä masennu. Mulla oli aluksi huono omatunto siitä etten ole saanut näiden kuukausien aikana kanadalaista sydänystävää, mutta sitten tajusin ettei se ole mikään must have -juttu. Mä olen tavannut ihan mielettömiä ihmisiä ja luonut erilaisia ihmissuhteita niin kanadalaisten, meksikolaisten, sveitsiläisten kuin turkkilaistenkin kanssa. Ja se on jotain mistä pitää olla ihan tajuttoman ylpeä!





Huhtikussa mä olen:

- Aloittanut päivittäiset lihaskuntoharjoitukset. Kieltämättä suurimpia saavutuksiani sitten ulkomaille lähdön ja ranskan kielen oppimisen jälkeen. Motiivina toimii se fakta, että täällä meren toisella puolella mun viettämä aika urheilun parissa on aivan liian vähäistä. Nyt oon reilun kuukauden ajan kyykännyt ja pusertanut parempien pakaroiden ja itsetyytyväisyyden (sekä hillittyen vaihtarikilojen) merkeissä ja ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan, että hei, lihaskuntoonkin voi oikeasti tottua. Noin suurinpiirtein ainakin.

- Pelannut ihan liikaa Skip-Bo:a. Toi korttipeli on meidän perheessä joku uusi (nyt jo vanha) villitys. Yhtenä huhtikuun viikonloppuna, kun meidän italialainen vaihtarikaveri oli meillä yötä, pelattiin vähättelemättä ainakin kymmenen kierrosta. Hostäiti väittää, että otan korttipelit liian tosissaan. Pyh, mä vain pelaan tunteikkaasti, sanon mä. Call me korttihai.

- Opettanut kanadalaisille maantietoa. Me tehdään kuviksen tunnilla seinän kokoista maailmankarttaa, johon laitetaan kuvat kaikista entisistä, nykyisistä ja tulevista vaihtareista ja viivat heidän kotimaihinsa. Ryhmän ainoana vaihto-oppilaana sekä näköjään ainoana maantieteen taitajana totesin, että mun on parasta roikkua katsomassa ettei tyypit piirrä Belgiaa Aasiaan tai Filippiinejä Etelä-Amerikkaan. True story, meidän opettaja oli piirtämässä Ranskaa Ahvenanmaan paikkeille. Voin siis sanoa ettei ne kaikki kanukitkaan ole sen parempia paikantamaan maita kuin ne kuuluisat jenkit.


- Fiilistellyt koulun teatteriryhmän tekemää esitystä. Mulla tuli sitä katsoessa ihan hirveä ikävä teatteria! Ryhmän valitsema näytelmä oli joku valmiiksi käsikirjoitettu, melko syvällinen, tuotos, jonka lopetuksesta moni meidän koulun oppilas kurtisteli kulmiaan. Mä en saanut (läheskään) jokaisesta repliikistä selvää, koska edelleenkin paikallisilla nuorilla on sellainen aksentti, että mun aivokapasiteetti käy extratehoilla sitä ymmärtääkseen, mutta tykkäsin siitä mitä ymmärsin. Ilomielin kutsuisin tyypit esiintymään Kallioon. Siellähän tykätään synkistä ja hiukan yli hilseen menevistä teoksista, köh köh.

- Käynyt vihdoinkin kampaajalla ja leikkauttanut fledani. Mulle tuli Suomesta päin kehoitusta, että olisi ehkä aika käydä siistimässä kuontaloa. En kiellä, latvat olivat päässeet venähtämään. Tulipa myös jälleen todistettua kuinka kallis maa Suomi on. Jos mä nimittäin Suomessa leikkautan hiukseni, se maksaa helposti sellaiset viisikymmentä euroa. Täällä maksoin käynnistä vaivaiset viisitoista dollaria eli noin kymmenen euroa...

- Vetänyt vaahterasiirappiöverit vaihtariporukan kesken eräässä Québecin cabane à sucre:ssa eli mökissä, jossa valmistetaan vaahterasiirappia. Siellä vaahterapuiden ja kinosten keskellä tuntee itsensä melko kanadalaiseksi, kun lipoo jäätelötikusta lumessa jähmettynyttä suussa sulavaa sulaa sokeria. Meidän aluevalvoja järjesti tuon retken. Vinkkinä kaikille: sitä vaahterasiirappia ei kannata syödä liikaa, tiedä milloin lopettaa. Mulle ei käynyt ylilyöntiä tällä kertaa, mutta hostsiskolle kuulemma kyllä viime vuonna.





- Pitänyt sylissä mun italialaisen vaihtarikaverin aivan syötävän suloista hostpikkuveljeä, joka oli siihen aikaan vain viikon ikäinen <3

- Kuvannut opettajien vaatimaa videota vaihto-oppilaista. Meidän vastuuopettaja oli hankkinut avuksi jopa koulun vanhan oppilaan, joka osaa käsitellä kaikenlaisia videolaitteita green screenistä mikrofoniin. Videoista ei tullut hullumpi, mutta kun se näytettiin koko koululle tässä pari päivää sitten toukokuussa, voi sitä häpeän määrää. Kyllä monen sadan ihmisen edessä esiintyminen on mulle ihan ok ja tosi kivaa, mutta jos kyseessä on kouluprojekti, voisin vajota maan alle.



- Herännyt ja katsonut kuinka mun peiton kulmassa on jotain epämääräistä möhnää. Kun yritin huiskauttaa möhnää pois, se lähtikin lentoon toiselle puolelle mun petiä. Rytinällä poistuin sängystä, räpsäytin valot päälle ja kahden metrin turvavälin päästä tsekkasin, että mikä hirvitys oli päätynyt mun petikaveriksi. Möhnä paljastui järkyttävän kokoiseksi heinäsirkaksi. Ei kiitos enää.

- Järjestänyt synttäriyllätyksen mun hostsiskolle Sinemille. Mä olin juhlapäivänä toinen jalka haudassa pidempiaikasen flunssan takia, mutta kun olin jo kerran suunnitellut koko homman, niin olihan se myös pakko toteuttaa. Laskelmieni mukaan puhalsin noin 35 ilmapalloa, leivon pellillisen mokkapaloja ja koristelin ruokailusalin sekä Sinemin huoneen. Kaiken tein sen aikana, kun hostäiti ja sisko olivat ruokaostoksilla toisella puolen kaupunkia. Mä niin rakastan järkkäillä tällaisia juttuja! Yllätettyjen ihmisten reaktiot on ihan huikeita.



- Niin ja täytinhän mäkin 18!

Huh, saatiinpa tämäkin kirjoitettua. Kahden päivän päästä käynnistyy mun viimeinen kuukausi Kanadassa ja olo on ihan epätodellinen... enhän mä vielä voi palata Suomeen!


- Meri


1. toukokuuta 2018

18

Täysi-ikäinen nainen mä oon
Eksyn ihan varmast' maailman tuuliin
Stressimme vahvistukoon
Tahtoisin aloittaa elämäni suurta matkaa ...

Siinä mun ikiomat neljä riviä Paula Koivuniemen ikonisesta kappaleesta omistettuna kaikille juuri 18 vuotta täyttäneille, joiden joukkoon itsekin liityin 24.4. Mitään henkisiä muutoksia fyysisistä nyt puhumattakaan en ole vielä pannut merkille, mutta onnitteluja kyllä satoi kaikista ilmansuunnista niin perheeltä, puolituntemattomilta kuin pankiltakin. Kiitokset vielä kaikille tasapuolisesti!


Eihän mun täysi-ikäisyydestä tai aikuisuudesta, mitä termiä nyt tahtookaan käyttää, ole mitään hyötyä täällä Kanadan päässä, mutta voin sentään haaveilla mitä kaikkea upeaa mä voin sitten Suomessa tehdä. Eli ainakin:
- päästä katsomaan kaikkia Finnkinossa tarjottavia leffoja (vihdoinkin)
- uusia passin ilman vanhempien lupaa (se vanha kuva kaipaakin päivitystä)
- mennä naimisiin (huomhuom! ei päde vielä Kanadassa)
- äänestääää (eduskuntavaalit 2019 täältä tullaan!)
- selittää itse mun Wilman poissaolot (en malta odottaa)
- kirjoittaa koulun lupalaput itse (tästä olen päässyt jo nyt nauttimaan)
- pelata rahapelejä lähikaupassa (ja astua sen maagisen sinisen K18-rajan yli)
- hakea huomattavasti lukuisimpiin kesätyöpaikkoihin (pestiä se ei tosi takaa, valitettavasti)
- sekä mikä parasta, osallistua bingoon!
- ai niin, kai niitä jotain alkoholijuomiakin voi ostaa

Okei, pitää kyllä myöntää, että tuosta tämänhetkisestä ainoasta ilosta eli koulun lupalappujen kirjoittamisesta on tullut aika kaikkivoipainen olo. Vähän sama fiilis, kun sain ensimmäisen läppärini eikä enää tarvinnut mennä kysymään isältä järjestelmänvalvojan salasanaa, koska sä olit oma järjestelmänvalvojasi. Muistan vieläkin kuinka hyvältä se tuntui.

Tällä postauksella ei ollut mitään sen kummempaa suurta ideaa kuin ilmoittaa tämä suuri ilosanoma ja hiukan vitsailla. Mulla on pääkopassa idea hiukan syvällisemmästä pohdinnasta liittyen merkkipäivään, mutta nyt ihailkaa vain näitä Sinemin ottamia kuvia viime tiistailta. Huh, kuvissa poseeraminen ei ainakaan helpota vanhetessa... lonkkakin alkaa ikävästi painaa.


... Sua tarvitsen baarikaveriksi
Täysi-ikäisen naisen
Darran me jaamme
Vappuna tukekaamme
Täysi-ikäinen nainen
Tuntee arvon aikuisuuden

Näiden sanojen saatteeksi hyvää vappupäivää sinne Suomeen ja terkkuja kaikille kavereille! Täällä oli huomattavasti leppoisampi meno, kun koko vappua ei juhlittu ollenkaan.

- Täysi-ikäinen, ei vielä läheskään aikuinen, nainen


PS. Anteeksi perheelle ja suvulle karskista sanoituksesta. Niiden todenperäisyyttä en vahvista, mutta myöntäkää toki, että kekseliäisyyden puolesta voisin ihan hyvin tuurata oikeaa Koivuniemeä.



29. huhtikuuta 2018

Meri Kanadassa #7

Maaliskuu tuli, meni ja nyt eletään virallisesti kesäaikaa KEVÄÄN ollessa vihdoin täällä. Mun mielestä kaikki neljä vuodenaikaa on suhteellisen kivoja (yksi syy lisää miksi rakastan pohjoisia maita), mutta keväässä on sitä jotain; se ikuinen lumiräntävesikausi alkaa olla takanapäin ja sä huomaat, että et ole nukahtamassa pystyyn heti koulupäivän jälkeen, koska valoa riittää jopa yli kello viiden. Mun aivot kääntyivät siis maaliskuun aikana paljon kesäisempään moodiin.


Tämä vuoden kolmas kuukausi oli käänteentekevä sään suhteen ainakin meilläpäin. Vielä maaliskuun alussa käytin surutta mun paksua toppatakkia, mutta kuun lopussa oli pakko vaihtaa kevyempään (mä omistan tällä hetkellä ihan tajuttoman monta takkia. En tiedä miten tuun ne kaikki raahaamaan Suomeen asti). Havainnollistavat kuvat tähän sään maiseman muutokseen näette alta. Ensimmäinen kuva on otettu maaliskuun alun tienoilla ja toinen ihan kuun viimeisinä päivinä.



Pakko myöntää, että Kanadan kauneus saa mut joka kerta hämmästymään, vaikka täällä onkin asuttu sellaiset melkein kahdeksan kuukautta. Mä en koskaan kyllästy kävelemään ulkona, vaikka kävelyreitti rajoittuukin tasan yhteen isolle tielle vievään hiekkatiehen ja rannan puoleiseen penkareeseen. Nää on näitä pienen kaupungin etuja, kun ei ole isoja rakennuksia tai hirveää hälinää peittämässä vuori- tai merimaisemia ja tuulen suhinaa puissa. En myöskään koskaan kyllästy ihmettelemään, kuinka campbelltonilaiset eivät hyödynnä näitä hyviä kävelymahdollisuuksia vaan jopa sinne 50 metrin päähän jäätelöostoksille ajetaan autolla. Kyllä tämä suomalainen sai pari erittäin kyseenalaistavaa katsetta, kun hän käveli Walmartista kauppakeskukseen välimatkana huimat sata metriä autotien reunassa.


Maaliskuu oli ensimmäinen kokonainen kuukausi kolmestaan hostäidin ja Sinemin eli turkkilaisen hostsiskon kanssa. Musta tuntuu, että mä voin jakaa vaihtovuoteni kahteen eri jaksoon: siihen ensimmäiseen jaksoon syyskuusta tammi/helmikuuhun hostäidin ja kahden hostsiskon kanssa sekä nyt tähän toiseen jaksoon tammi/helmikuusta kesäkuuhun hostäidin ja yhden hostsiskon kanssa. Nämä kaksi jaksoa eroavat yllättävän paljon toisistaan, paljon enemmän kuin mä alunperin ajattelin.

Kuten mä olen maininnut, Andrea eli mun meksikolainen hostsisko oli täällä ollessaan läheisempi Sinemin kanssa kuin mä. Tämä ei sinänsä vaikuttanut meidän arkeen tai suhteeseen millään muulla kuin mun omalla henkisellä tasolla. Välillä musta tuntui, että mun omalle persoonalle ei ollut meidän talossa niin paljon tilaa, koska siellä oli jo kaksi, hostäiti mukaanluettuna kolme, todella vahvaa luonnetta. Tiedä sitten mistä tämä ilmiö oli peräisin, koska mä en Suomessa koskaan ole ollut erityisesti seinäruusuna viihtyvä henkilö. Ehkä kyseessä oli jokin todella outo (kulttuuri)shokki, jota en itse osannut tunnistaa. En mä halua sanoa, että nautin tästä ajasta vain yhden siskon kanssa enemmän, mutta on siinä ainakin jotain perää. Mä olen ollut paljon rentoutuneempi nyt helmikuusta lähtien.
Nyt jos joku saa sellaisen kuvan, että mä en nauttinut elämästäni täällä Andrean läsnäollessa niin haluan pyyhkiä ne ajatuksen unholaan. Mä en mistään hinnasta vaihtaisi elämääni Andrean kanssa pois, sillä hän on edelleen mulle todella tärkeä henkilö ja koska vain ottaisin hänet takaisin saman katon alle asumaan. Valitettavasti meidän yhteydenpito näin jälkikäteen tuon hölmön meksikolaisen kanssa ei ole ollut ihan niin aktiivista kuin oltaisiin toivottu, mutta niihin ongelmiin ei liity mä, Sinem, Andrea tai meidän hostäiti vaan ihan muut henkilöt Andrean elämässä. Niin, ei se elämä aina mene ihan niin kuin Strömsössä.



Mutta hei, kuinkas se rakas ranskan kieli sujuu? Pas mal, sanoisin. Mä olen vitsillä miettinyt, että voisi joskus kirjoittaa postauksen ranskaksi tänne, mutta kuinka moni siitä ymmärtäisi yhtään mitään ja mä olen liian laiska suomentamaan sitä alle + paineet on liian kovat, sillä mun ranska ei kuitenkaan ole täydellistä (älkää ottako musta mallia, koska tunnetusti ainoa tapa oppia on puhua ja kirjoittaa välittämättä virheitä, köh köh).

Tällä hetkellä mun ainoa päämäärä kielitaidon kohentamisessa on vain kartuttaa sanastoa, koska se on loppujen lopuksi vielä melko suppea. Onhan se laajentunut ihan älyttömästi viime syyskuusta, mutta tsempattavaa on. Lisäksi mulla on todella ärsyttävä tapa unohtaa juuri oppimiani sanoja ja tarkistan niitä monia kertoja uudestaan hostäidiltä.
Viime vuoden ongelmasta eli ymmärtämisen puutteesta ei enää ole tietoakaan, sillä nyt ymmärrän kaiken tarpeellisen, vaikka en tietoisesti edes keskittyisi kuuntelemiseen. Tv-ohjelmista ja radiosta ei ihan kaikkea saa vielä irti, mutta silti pystyn melko kivuttomasti seuraamaan vaikka ranskankielistä leffaa ilman tekstityksiä. Oikeasti todella pitkälle pääsee vain arvaamalla ja päättelemällä sanoja, joiden käännöstä ei tiedä.
Olen aika onnekkaassa asemassa siinä mielessä, että mun kirjoitus- ja puhetaito menee melko rinnakkain tällä hetkellä, joka ei esimerkiksi näitä paikallisia katsottaessa ole itsestäänselvää. Saan vähän väliä ihmetellä ranskan kurssilla kuinka mun ikäiset nuoret täällä ei osaa kirjoittaa omalla äidinkielellään välttämättä edes perusasioita oikein. Toisaalta eipä heitä käy syyttäminen, sillä ranskaa lausuttaessa jätetään puolet lauseesta sanomatta, kun niitä äänettömiä kirjaimia on niin järkyttävän paljon, ja varsinkaan jos ei ole lukuihmisiä niin mistäpä niiden oikeinkirjoitusta tietäisi. Sitä paitsi on ihan mukava itsetuntobuusti saada luokan parhaimpia arvosanoja esseistä ja kirjoitelmista... en valita.


Maaliskuussa mä olen:

- Ostanut kirpputorilta seitsemällä dollarilla eli noin neljällä eurolla yhden takin ja kaksi kirjaa. Ei huonompi diili, jos multa kysytään. Täällä kirppistely ei ole erityisen suosittua, josta varmaan johtui nuo älyttömän alhaiset hinnat. Tuolla kirpputorilla missä käytiin myytiin jopa kokonaisia prom-mekkoja kymmenellä dollarilla. Niiden tyylistä ja iästä nyt pystyi olemaan mitä mieltä vain, mutta ei olisi hinta kukkaroa painanut.

- Käynyt koulun kanssa laskettelemassa Campbelltonin omassa laskettelu"keskuksessa". Mistään keskuksesta ei kyllä voi puhua, mutta ihan sopivasti paikasta löytyy rinteitä, jotka korkeudellaan voittaa meidän lähikeskuksen Viikin nyppylät Suomessa mennen tullen. Mä en Suomen päässä ole ollut mikään himolaskettelija vaan enemmänkin mennyt vain koska muutkin menee. Vaikka täällä mä olenkin lasketellut vain kolmesti, olen löytänyt jostain sen innon enkä malta Tahkolle tai Viikkiin pääsemistä.





- Kartuttanut mun saksan ja espanjan sanavarastoa. Tuolle maaliskuiselle Québecin retkelle lähti meidän järjestöstä pari mun saksan- ja espanjankielistä kaveria. Mä edustin (jälleen) koko porukan ainoaa joko saksaa taitamatonta tai espanjaa taitamatonta henkilöä, ja kun meidän porukka koostui lähinnä noiden kahden kielen edustajista, pääsin nauttimaan todellisista kielikylpyolosuhteista. Mutta joo, sanotaan vaikka niin ettei noi mun oppimat uudet sanat ole ihan sitä daily day -käyttömateriaalia.

- Nähnyt samalla heittämällä Ikean sekä Jyskin. Multa meinasi pudota silmät päästä, kun näin tuon erittäin pohjoismaalaisen näyn bussin ikkunasta Ville de Québecissa. Tiesin, että Ikeoita löytyy jokaikisestä maailman kolkasta, mutta Jyskin olemassaolo valtameren toisella puolella yllätti hiukan. Kun ohitettiin nuo kaupat, tunsin hetken olevani kotona Suomessa matkalla syömää Ikean pehmisjäätelöä...

- Yllättynyt ruuhkasta. Mä en oikeasti enää muista millaista on juuttua autossa tai bussissa ruuhkaan, koska Campbelltonissa näkee hyvällä tuurilla kuusi autoa peräkkäin, seitsemän on jo harvinaisuus. Monctonin liikennettä voi sentään kutsua ihan oikeaksi liikenteeksi, mutta Ville de Québecissa mun piti jo hieraista silmiä, kun autojen määrä pyöri niissä samoissa lukemissa missä pääkaupunkiseudun kello viiden ruuhka.




- Päässyt, en onneksi suoraan omakohtaisesti, nauttimaan siitä ihanasta Pohjois-Amerikan ilmiöstä eli kouluampumisen mahdollisuudesta. Tämä kohtaus ei tapahtunut meidän koulussa, mutta 45 min Campbelltonista etelään mun kavereiden koulussa kyllä. Eräänä maanantaina saatiin kavereilta viestiä, että heidän kouluunsa on tunkeutunut pari aseistettua tyyppiä ja kaikki oppilaat ovat luokissa lukkojen takana piilossa. Pakko myöntää, että tuossa vaiheessa mulla kirpaisi aika kovaa rinnasta. Tilanne päättyi lopulta siihen, että aseistetut tyypit saatiin poliisin toimesta kiinni, ja oppilaat lähetettiin kotiin. Tästä tapauksesta päästiin onneksi pelkällä säikähdyksellä, mutta voi vain miettiä kaikkia niitä tapahtumia historiassa missä ei päästy vain säikähdyksellä... Pistää hiljaiseksi, että jotain tuollaista edes olisi voinut tapahtua ihan lähellä.

- Syönyt ensimmäistä kertaa sitä hyvää kanadalaista kokonaista hummeria. Noista kavereista saa maksaa aika suolaisen hinnan, mutta maku on ainakin kohdillaan. Suomessa meillä vietetään ainakin yhdet rapujuhat vuodessa, mutta meidän ravut on melko eri luokkaa noiden hummereiden kanssa. Hummereista sitä lihaa saa oikeasti paljon, ja mä teinkin ihan fiiliksissä paahtoleivän niistä pyrstön ja saksien isoista lihapaloista. Sanoin hostäidille, että vain tilli puuttuu.

- Patikoinut Sugarloafin kansallispuistossa (nimi hämää, paikka ei ole erityisen iso). Campbelltonin maamerkki on erityisen korkea Sugarloafin vuori, joka komeilee yleensä kaikissa paikallisissa postikorteissa sun muissa. Tuon vuoren ympäri menee lenkkipolku, jolla on mittaa sellaiset viisi kilometriä. Mulla, Sinemillä ja meidän italialaisella vaihtarikaverilla oli ideana kiertää tuo lenkki yhtenä viikonloppuna, mutta mä sain loistavan idean oikaista metsäpolun kautta, joka sitten osoittautui yllättävän pitkäksi. Sinem oli jo ihan varma, että me jäädään keskelle metsää pimeän tuloon asti. Ei jääty.



- Tehnyt kantaaottavan piirustuksen kuvataiteen tunnilla. Mulla oli mun mielestä todella hyvä visio piirustuksesta, jossa otettaisiin kantaa kuinka paljon ihmisten teot vahingoittaa tätä meidän rakasta maapalloa. Kehittelin sitä aikani eikä se lopputuloskaan ollut huonompi. Kun sitten lopulta esittelin mun mestariteoksen opettajalle, hän ei näyttänyt tajuavan koko piirustuksen ideaa. Kyllä siinä vaiheessa oli ikävä Kallion kuviksen tunteja ja koko koulua muutenkin. Sanokaa mitä sanotte tekotaiteellisuudesta tai vastaavasta, mutta sen piirustuksen idea oli tosi upea!

- Juhlinut pääsiäistä. Eipä me paljon muuta Sinemin kanssa tehty kuin vedetty suklaaöverit.


Tällaista tällä kertaa. Meikäläinen täytti viime tiistaina huikeat 18 vuotta, joten synttäripostausta luvassa hamassa tulevaisuudessa riippuen kuinka sutjakka sanainen arkku ja nopeat näppäinsormet mulla on.

- Meri


28. maaliskuuta 2018

Meri Kanadassa #6

Huh, nämä viimeiset viikot on olleet aika täynnä kaikenlaista tekemistä, joten blogin puolelle päivittely on pysynyt harmittavan vähäisenä. Oli hiihtoloma, joka mulla tarkoitti aivan mahtavaa retkeä Ville de Québeciin eli Quebec Cityyn ja sen jälkeen epätoivoisia yrityksiä kesätyöhaun saralla sekä koulutehtäviä, jotka yhtäkkiä oli saartaneet mut kaikista kulmista. Mä en edelleenkään osaa täällä ottaa koulusta stressiä, joten hoidin ne melko kivuttomasti pois alta. Suomen kouluviikkoja odotellessa.
Anyway, nyt kun mun tehtävälista alkaa näkemään valoa tunnelin päässä, on aika palata helmikuuhun, joka oli (pari paniikinsekaista hengähdystä tähän) mun kuuden kuukausi Kanadassa. Ööööö... ja hei, sunnuntaina alkaa huhtikuu. Saako jo panikoida?




Kuten mun sarastavista panikointiliikkeistä voi huomata, mä olen alkanut miettiä tahtomattakin paluuta Suomeen. Helmikuussa se oikeastaan iski ensimmäistä kertaa sellaisena jäätävänä hyökyaaltona, kun mä tajusin, että se sadan jäljellä olevan päivän rajapyykki juoksee kohti niin kovaa, että kohta rysähtää (ja rysähti...). Mä en vaan voi lakata ihmettelemästä mihin kaikki aika katoaa. Mulla on täällä ihan älyttömän tylsiä hetkiä, kun tuntuu ettei tapahtu oikeasti yhtikäs mitään ja eihän me edes olla ajettu kouluunkaan kuuden kuukauden edestä. Ollaanko muka? Mun aivotoiminta on selvästi ollut koomassa tai vähintään päiväunilla ensimmäiset x kuukautta.

Kun helmikuu selvästikin oli mulle Suurten Pohdintojen kuukausi, pääsinpä myös toteamaan, että aika todellakin kultaa muistot. Viime syksystä tai mun vaihtovuoden alusta yleisestikin mä muistan vain yksittäisiä kivoja tapahtumia, mutta kaikki ne muut jutut mitkä ei välttämättä kuulu mun ykköstapahtumiin täällä, on hiljalleen sulautumassa vaan yleiseen massaan mapissa Vaihtovuosi 2017-2018. Yhtenä päivänä totesin tämän mun muistamattomuuden hostäidille ja hän puolestaan sanoi muistavansa kaiken tosi selvästi. Ihan kiva musta että näin päin, sillä mm. ensimmäinen automatka kuuluu varmasti niihin tapahtumiin, joita en itsehäpeävaaran takia haluaisi enää katsoa taaksepäin.



Mulla ei ole kielen suhteen oikein mitään päivitettävää, parce que si tu me demandes, je parle francais presque couramment. No ei, mutta lähellä ollaan. Musta tuntuu, että maaliskuun infopaketissa voin avata tätä vähän lisää, mutta nyt yksi asia, joka mua on alkanut mietityttää:

Kanadassa on vaikea kuvitella elämää Suomessa ja olen ihan varma, että Suomessa on vaikeaa kuvitella elämää Kanadassa. Hostsisko, joka on täällä toista vuotta, on vahvistanut tän fiiliksen. Nyt koko elämä Suomessa tuntuu tosi unenomaiselta. Mä en välttämättä muista miltä jotkut asiat näyttää tai joidenkin ihmisten äänet kuulostaa. Ennen joulua olin jo unohtanut miltä meidän auto näyttää eikä sen ulkomuoto ole sen koommin mieleeni muistunut. Tää ilmiö on mun mielestä tosi pelottava, koska mä en halua että niin käy Kanadan kohdalla, vaikka merkkejä siitä on jo ilmassa. Yksi päivä havahduin siihen, että en kunnolla muista miltä mun meksikolaisen siskon ääni kuulostaa. Mä en halua unohtaa. En fiiliksiä, ääniä, hajuja tai varsinkaan kokonaisia ihmisiä! Muistojen kultaaminen ajalla on ihan jees, mutta mä en ole henkisesti varautunut totaalisesti unohtamaan joitakin asioita. Valitettavasti tää on kuitenkin asia, jolle ei vain voi mitään ja kaiken näkee vasta jälkikäteen.
Tällaista syvällisiä ajatuksia löytyy mun pohtivasta päänupista tällä hetkellä.


Helmikuussa mä olen:

- Hiukan itkeskellyt kavereiden wanhojen tanssien kuvia katsellessa. Mulla meinasi jo viime syksynä tulla tippa linssiin, kun mun ystävä lähetti mulle kuvan mekostaan. Mun mielestä hän näytti niin kauniilta siinä. Onneksi mulla tanssii ystäviä myös ensi vuonna, kun yllättävän moni kirjoittaa neljään vuoteen. Hiukan haikeudella silti katselin snäppejä penkkarirekoista ja tanssiaisista. Wanhoja kun voi oikeasti kutsua tanssiaisiksi. Täällä mä olen oppinut ettei se tanssiaisliite aina tarkoita tanssimista (ks. meidän koulun joulutanssiaiset ja kuulemma myös prom). Pidä lippu korkealla Suomi, meidän lukiokulttuuri on (suurilta osin) vertaansa vailla!

- Avannut ensimmäistä kertaa tämän kuuden kuukauden aikana jokaisen suomalaisen opiskelijan parhaan ystävän, Wilman. Mä odotin jotain järkyttävää lukemattomien viestien määrää, mutta niitä oli loppujen lopuksi tosi vähän ja niistäkin ehkä yksi koski mua. Lähetin kuvan Wilman inboxista kavereilleni Suomeen, ja yksi vastasi, että oonko hirveän pettynyt ettei kukaan ole kaivannut mua koulussa. En pettynyt, vain yllättynyt.

- Tuskaillut ensi lukuvuoden kurssivalintojen kanssa. Mun Suomen koulun nettisivuilla aukesi tuossa helmikuun puolessavälissä sellainen esivalintatarjotin missä piti klikkailla mitä kursseja haluaa ensi vuonna ottaa. Mulla tietysti nousi kamalat hikipisarat otsalle jo ensimmäisen viiden minuutin aikana, kun mä sitä kurssiesitettä selailin. Tää Kanadassa oleva 10 kurssia/vuosi eroaa tuosta Suomen n. 35 kurssia/vuosi  -systeemistä ainakin valovuodella, joten ahdistuksissani lähetin jo noin kolmelle eri kaverille hätäkutsun Snapchatissa.


- Kuunnellut ihan tarpeeksi italiaa. Ja mä kun luulin tulleen Kanadaan...
Meillä on tällä hetkellä koulussa kaksi vaihtaria Italiasta, joten sitä kiivasta pizzapastapesto-huutelua kuuluu käytävillä nykyään huomattavasti. Mä luulin, että se Super Marion italialainen aksentti on huomattavasti ylikorostettu, mutta nyt kun olen kuunnellut noiden kahden sananvaihtoa, ei se olekaan niin kaukana totuudesta. Varsinkin tuolla Firenzestä tulevalla vaihtarilla on tosi vahva aksentti italiaa puhuessa ainakin mun korvaan. Oon pyytänyt ehkä liian monta kertaa heitä toistamaan sen kuuluisan lauseen "It's me, Mario" (jonka ääninäyttelijä fun fact on amerikkalainen. Learned by pissed italiens).

- Syönyt "romanttista illallista" siskon kanssa, kun hostäiti on ollut illan työtapaamisessa. Parempi kokki meistä kahdesta on hostsisko, joten hyvillä mielin syötiin hänen katkarapukasvispastaansa kynttilän valossa ja jazzin soidessa. Jälkiruokana jugurttia suklaa -ja keksinmuruilla hostäidin viinilaseista. Ei bileitä tai muuta sopimatonta, vaikka olikin perjantai-ilta ja vanhempi poissa kotoa. Jälkikäteen tiskattiin astiatkin. Vuoden tytär palkinto meille, kiitos.


- Aloittanut lupaavan urani tatuoijana. Meillä ei parilla ensimmäisellä kuviksen tunnilla tehty mitään erityistä, joten päätin keksiä itselleni virikettä katsomalla Pinterestistä erilaisia tatuointeja ja piirtämällä niitä omaan nilkkaani. Jälki oli sen verran kohtuullista, että sain tehdä niitä itseni lisäksi parille kaverillenikin. Tavallisella värikynällä. Oli se ainakin hetken ilo.

- Käynyt ranskankielisessä stand up showssa. Oltiin siskon kanssa suurin piirtein ainoat alaikäiset, ja jutun aihepiireistä päätellen en ole nyt yllättynyt miksi. Onhan se ihanan tuttua huomata, että menet sä minne vain, kyllä sitä kaksimielistä ja mustaakin huumoria viljellään ihan yhtä lailla. Olihan ne hauskoja juttuja, mutta ehkä jopa enemmän hauskaa oli seurata, kun aikuiset itkunauruu selät väärällään. Ranskan kielestä huolimatta pysyin kohtuullisen hyvin kärryillä lukuunottamatta viimeistä koomikkoa, joka puhui niin vahvalla quebecin aksentilla kuin olla ja voi. Myöhemmin hostäiti myönsi ettei hänkään saanut tyypin puheista mitään selvää.



Kannustanut Suomen jääkiekkojoukkuetta Olympialaissa. Niin... täytyyköhän tästä edes sanoa mitään. Nää kanadalaiset pieksee mut joka kerta...

- Tajunnut, että mun 18.-vuotissynttärit on pian ovella! Lisäksi mun hostsiskolla on omat 18.-vuotispäivänsä vain pari viikkoa ennen mua, joten huhtikuu tulee olemaan meille juhlakuukausi.

- Pilkkinyt tai paremmin sanottuna yrittänyt pilkkiä. Homma ei oikein ottanut tuulta alleen, vaikka me muiden vaihtareiden kanssa kipattiin ainakin kolme tonnikalapurkkia veteen ja kykittiin ahtaassa pilkkimajassa hipihiljaa puolentoista tunnin verran. Lopulta meidän aluevalvoja tökkäsi mulle käteen yhden meidän oppaan jo pilkkimän kalan, jotta saataisiin kiva muka-kalastuskuva. Mä en ymmärrä miten pilkkiminen on oikeasti mahdollista, sillä mä olen Suomessakin yrittänyt sitä useampaan kertaan enkä ole tähän mennessä koskaan saanut kalan kalaa...




Eipä mulla muita saatesanoja kuin että nyt eletään hetkessä. Vielä on vaihtovuotta jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä...

- Meri