Sisko, tahtoisin että jäät

Tämä alla oleva kuva on otettu Bathurstin Tim Hortonsissa 2.9.2017. Se on ensimmäinen kuva musta ja mun hostsiskoista. Kyseisestä otoksesta on jo melkein kuusi kuukautta aikaa ja nyt kun katson sitä pitkästä aikaa, huomaan kuinka paljon me ollaan muututtu puolessakin vuodessa. Muutos ei ole niinkään ulkoista vaan enemmänkin muun pään sisällä. Noista kahdesta mun vieressä olevasta tyypistä on tullut paljon enemmän kuin vain kiltisti hymyileviä tuntemattomia tyttöjä, jotka auttoi mun matkalaukun lentokentältä autoon ja antoi mun istua ensimmäisen automatkan etupenkillä.

Kolme vaihtaria samassa perheessä on harvinaista. Harvinaista mutta mahtavaa, jos multa kysytään. Meidän triosta muodostui viiden kuukauden aikana tiivis kolmikko, joka piti yhtä kynsin ja hampain. Musta tuntuu, että niin tapahtuu aika automaattisesti, jos asuu yhdessä, näkee jokaikinen päivä ja kemiat kohtaa ainakin jotenkuten. Meidän kolmen arvot ovat melkolailla samat, mutta tavat miten niihin pyritään on sitten aika eri. Meiltä kaikilta löytyy temperamenttia, mutta hiukan erilailla. Tätä voisi jatkaa monessa muussakin (paitsi ulkonäöllisissä suhteissa): samanlaisia mutta erilaisia.

Mutta tiedättehän te, ei kaikki tässä(kään) jutussa ole pelkkiä sateenkaaria ja hattarapilviä. Kun kolme tyyppiä laitetaan vähän niinkuin "pakosta" yhteen, tietysti toisilla klikkaa siinä porukassa paremmin kuin toisilla. Meidän kohdalla tää ultimaattinen klikki syntyi mun siskojen välille. Kyllä mullakin klikkasi molempien kanssa, mutta ei yhtä syvällä levelillä. Tää saattaa johtua yksinkertaisesti siitä, että mun luonne erosi mun siskojen luonteista huomattavasti ainakin aluksi sekä kolmesta erilaisesta kulttuurista turkkilainen ja meksikolainen kohtaa ehkä paremmin kuin suomalainen. Mä olin joissain jutuissa (kuten vaikka tanssimisesta juhlissa, köh köh) paljon pidättyväisempi kuin nuo kaksi. Ja tulinhan mä sieltä "kermaperseiden hyvinvointivaltion kulttuurista" enkä sieltä "terroristien ja varkaiden kulttuurista". No okei, toi on aika kärjistetty esimerkki ja lähinnä meidän huono inside-vitsi. 

Anyway, mä pystyn suoraan sydämestäni kuitenkin sanomaan, että molemmat mun hostsiskoista on mulle kuin oikeita siskoja. Tärkein juttuhan on, että kemiat kohtaa kaikilla ja niin tapahtui onneksi meille. 

Mun kokemuksen mukaan elämä kahden hostsiskon kanssa on aivan älyttömän hieno ja upea tilaisuus sekä varmasti aika once in a lifetime -juttu muutenkin. Mä aina salaisesti toivoin isosiskoa- tai veljeä ja nyt mun toive toteutui, tuplana (mähän olen hostperheen kuopus huimalla 17 päivän ikäerolla). Se, että kotona on aina joku, joka ymmärtää hyvin suurella todennäkösyydellä sun tän iän suuren pienet maailmantuskat sekä jakaa ne tyhmätkin jutut ja aiheet, on jotain korvaamatonta ja sitä tulen tän vuoden jälkeen kaipaamaan paljon. Tiedän sen jo nyt. 

Kun meidän sitten piti 3.2.2018 sanoa hyvästit Monctonin lentokentällä Andrealle, meidän meksikolaiselle silmät punersi ja naama oli muutenkin aika turvonnut, sanotaanko vaikka näin. Fakta: se hetki pääsee aika vahvoilla mun top 5 missä tilanteissa oon itkenyt eniten. 

Oon varma, että me kaikki talon neljä asukkia toivottiin monet yöt, että meidän yhteinen matka Andrean kanssa kestäisi sen viiden kuukauden sijasta kymmenen. Enpä mä muuta voi sanoa kuin tuon otsikossa olevan lauseen:

"Sisko, tahtoisin että jäät."

- Meri

Meri Kanadassa #5

Ystävät hyvät, nyt on tullut se hetki, kun mun Meri Kanadassa -kirjoitukset on tasan puolessavälissä. Yhtä monta kirjoitusta tämän otsikon alla on siis edessä kuin takanakin (tekeekö toi lause järkeä? Mun suomen kielioppi alkaa näyttämään ruostumisen merkkejä). Numero viisi kymmenestä ei ainakaan musta tunnu mitenkään huikean isolta, mutta se tuleva kutonen, mitä nyt helmikuussa eletään, kylläkin. Ja kohtahan on jo maaliskuu...
Okei, palataan vielä mun tammikuuhun täällä Kanadassa.

Tammikuu tarkoittaa monien uudenvuodenlupausten toteuttamista (ja rikkomista). Mun vuoden ensimmäisen kuukauden alku ei kuitenkaan mennyt niiden parissa vaan arkimorkkiksesta toipuessa. Suomessa mä en koskaan ole kärsinyt mistään järkyttävästä kouluun paluu -angstista, mutta jostain syystä nyt joululomalta palaaminen vaati multa ylimääräistä ponnistelua. Onneksi jo parin viikon jälkeen tammikuusta meillä vaihtui koulussa semesteri ja aineet. Kaivattua vaihtelua mulle.

Viime kuukauden perusteella voin todeta erään vaihtarimyytin paikkansapitäväksi, joka liittyy ajan kulumiseen. Siinä missä syyslukukausi kuluu monilla hitaasti, joulun jälkeen aika tuntuu ottavan pikaspurtin. Tällä hetkellä mun syntymäpäiviin on suurinpiirtein yhtä paljon päiviä kuin vuoden 2017 jouluaattoon, joka tuntuu ihan hullulta. Hiukan karmien odotan, kuinka nopeasti nää viimeiset kuukaudet oikein vierii.
Toinen vähän samankaltainen vaihtarimyytti on, että joulun jälkeinen aika kesään asti on vaihtovuoden parasta aikaa. Vaikka mulla onkin tästä ajasta kokemusta vain puolitoista kuukautta, voin sanoa että tämäkin on pitänyt ainakin mun kohdalla paikkansa. Suurin kiitos kuuluu ranskalle, joka joululoman jälkeen on sujunut paljon paremmin. Kun koko loma tuli hengattua ranskankielisen perheen kanssa, sanasto on laajentunut huomattavasti.

Tällä hetkellä mä pystyn jo sanomaan todella paljon asiaa ilman sen kummempaa miettimättä, ja lauseet ovat monipuolisempia. Löysin tuossa tammikuussa esimerkiksi sellaisen verbimuodon kuin konditionaali (suom. esim. minä olisin). Kyllähän mä olin tiennyt sen olemassaolosta jo useamman vuoden, mutta en mä sitä oikeastaan ikinä käyttänyt. Nyt juttu kuuluu jo normisanastoon, vaikka sitä taivutusta pitää aina miettiä pieni hetki.
Kun ei tarvitse enää paljon miettiä mitä sanoo, kiinnittää paljon enemmän huomiota kielioppiin eli siihen mitä sieltä suusta oikein päästää ulos. On hassua miettiä aikaa peruskoulun ja lukion ranskan tunneilla, kun esimerkiksi COD ja COI (ranskanopiskelijat tietää) tuotti ihan tuhottomasti päänvaivaa. Noissa kieliopeissa mun tekemät virheet olen onnistunut korjaamaan lähes täysin. Muutenkin oon alkanut olemaan paljon tietoisempi kaikista ranskan lauserakenteista ja muista ihanuuksista. Lukeminen vaikuttaa aika vahvasti.
Mä oikeasti inhosin ranskaa, tai lähinnä ranskan tunteja, peruskoulussa ja pohdin pääni puhki, miksi opettajan mielestä tää miljoonien sääntöjen ja niiden poikkeusten kieli voi kiehtoa niin paljon. Tällä hetkellä olen alkanut havaitsemaan samoja piirteitä mussa itsessäni. Terkkuja siis peruskoulun ranskan opelle. 

Vähän pohdintaa erääseen kulttuurieroon liittyen, johon havahduin vahvasti tammikuun aikana: mun ikäisten tyyppien itsenäisyys ja oma-aloitteisuus täällämain.
Suomessa mä olen tottunut hoitamaan monia perusasioita itse, mutta täällä jopa ne perusasiat on yleensä jostain aikuisesta riippuvia. Kanadassa mun ei tarvitse koskaan stressata kuljetuksista, harrastuksista tai oikeastaan koulustakaan, kun aina on joku aikuinen suurinpiirtein taluttamassa pitkin ennalta piirrettyjä polkuja. Tää kortillisista riippuva kuljetus on välillä melko puuduttavaa, sillä varsinkaan meidän hostäiti ei ole innostunut kuskaamaan meitä monta kertaa päivässä kaupunkiin.

Vaikka mä en olekaan tähän hyysäys-kulttuuriin ihastunutkaan, on ihan hyvä muistaa, että maassa maan tavalla. En sano, että jompikumpi kulttuuri tässä suhteessa on parempi kuin toinen. Mä valitsen Suomen menomeiningin puhtaasti sen takia, että siihen mä olen kasvanut ja tottunut enemmän.
Kun siis seuraavan kerran luen Ilta Sanomien kommenteista nimimerkin Ennen Oli Kaikki Paremmin kirjoituksen, kuinka nykynuoret Suomessa on kamalia pullamössökakaroita, jotka ei osaa syödäkään itse, voin todeta mielessäni, että voi käydä katsastamassa menoa Pohjois-Amerikoissa.

Minä x tienreunus. Jos ootte lunta vailla niin voipi tulla hakemaan. 

Tammikuussa mä olen:

- Järjestänyt meidän keittiön kaapistoa uudestaan parempaan kuosiin. Hostäiti nauroi ja sanoi, että sama organisoitu järjestys ei varmasti pysy yhtä viikkoa pidempään. Kaappi kuitenkin ylitti jopa mun odotukset, sillä homma pysyi kuosissa siihen asti, kun mun turkkilainen hostsisko palasi Turkin lomaltaan takaisin ja yhtäkkiä kaikki astiat oli taas pitkin maita ja mantuja. En ole viitsinyt nähdä samaa vaivaa uudestaan.

- Järjestänyt siskojen kanssa läksiäisjuhlat meidän kolmikon meksikolaiselle jäsenelle. Mun meksikolainen sisko tosiaan oli täällä meidän seurana vain ensimmäisen semesterin ajan. Asiasta käytiin vääntöä hänen isänsä kanssa, koska me kaikki oltaisiin haluttu pitää meidän oma meksikolainen peruna täällä koko vuoden ajan. Tarkempaa juttua luvassa tulevaisuudessa, kun yllätys yllätys, meidän netti suostuu parempaan yhteistyöhön mun kanssa (tämäkin kirjoitus on kuulkaas tehty hiellä ja verellä).

- Katsonut loppuun 13 reasons why:n Netflixistä. Ihan jees sarja, joka mun makuun eteni vähän liian hitaasti. Musta on tullut melkolailla Netflix-fani nyt kun kyseisen alustan omistan. Tämän ja viime vuoden aikana oon katsonut ihan tuhottomasti erilaisia sarjoja. En mä niistä leffoista niinkään perusta, mutta ne sarjat, ah. Ja kyllä, Kanadan Netflix on paljon kattavampi kuin Suomen.

 - Leiponut ensimmäistä kertaa gluteenittomia muffinsseja ja mokkapaloja. Täällä mut tunnetaan meidän lähipiirissä 'gluten free girl':na, josta tykätään aina säännöllisesti vitsailla. Yritin sitten näyttää, että myös gluteenittomat leivonnaiset voivat olla maukkaita. Muffinssit eivät kuulemma maistuneet hyviltä, koska se gluteeniton jauho oli oudon makuista. Seuraavan kerran hiukan suutuspäissäni leivoin mokkapaloja, jotka onneksi upposivat paremmin.

- Käynyt erittäin pitkän ja turhauttavan taistelun Kanadan luonnonvoimia vastaan. Meillä oli vapaapäivä koulusta lumipyryn takia, mutta hostäidillä oli anyway töitä. Iltapäivästä kun hän oli saapumassa kotiin, mun turkkilainen sisko sai hostäidiltä soiton, että auto on jumissa lumipenkassa meidän pihatiellä. Ainakin 40 minuuttia me yritettiin kolata sitä lunta auton alta pois. Mä kirosin mielessäni jo ensimmäisen viiden minuutin aikana, että voidaan kolata vaikka loppupäivä eikä kaara tule liikkumaan. Mä olin ilman ulkohousuja (oma moka, sori äiti.), lapio kädessä ja v*tutuslevelit nousussa, kun lunta satoi miljoonan kilometrin tuntivauhtia vaakatasossa kasvoihin. Tilanne päättyi siihen, kun hostäiti lopulta soitti meidän naapurin vetämään auton traktorillaan lumikasasta pois. Kappas, homma oli hoidettu alle kahden minuutin.

- Yrittänyt psyykata itseäni kesätöiden hakemiseen saamatta kuitenkaan mitään järkevää aikaan. Mä en ole oikesti koskaan tehnyt ihan "oikeita" kesätöitä, sillä mun työkokemus pyörii lähinnä teatterimaailmassa. Oon tästä melko kauhuissani, koska tunnettu tosiasiahan on, että työpaikat nykypäivänä vaatii sitä nuorta ikää ja kolmekymmentä vuotta työkokemusta alalta... Että joo, Prisman kassalla tavataan.

- Kaivannut Suomen pääkaupunkiseudun julkista liikennettä! Mä en olisi koskaan uskonut, että voisin kaivata HSL:n myöhästeleviä busseja, mutta hei, ainakin ne kulkee. Mun mielestä on aika huikeaa, että kotona Suomessa mä ajokortiton ihminen voin kulkea oikeastaan minne vain, kun taas täällä mä en pääse kortitta about takapihaa pidemmälle. Tämä kaikki siis campbelltonilaisen näkökulmasta (onneksi taksimatkat on täällä suht halpoja).

- Käynyt Frederictonissa laskettelemassa.

Näin pyörähti käyntiin mun ensimmäinen kuukausi vuodesta 2018. 173 päivää vaihtovuotta takana, onneksi vielä monta monta päivää edessä!

- Meri

Fredericton 2018

Pari viikkoa sitten 19.-21.1 mulla oli tämän meidän paikallisen vaihtarijärjestön järjestämä reissu New Brunswickin pääkaupunkiin Frederictoniin. Tähän mennessä meidän Kanadan järjestö on järkännyt kaksi suurempaa yön yli tapahtumaa koko osavaltion porukalle: ensimmäinen oli aivan vaihtovuoden alussa Monctonissa niin kutsuttu alkajaistapahtuma ja nyt sitten toinen "reunion" tammikuussa parikymmentä kilometria Monctonista länteen.
Tämä Frederictonin reissu oli melko odotettu varsinkin meksikolaisten keskuudessa, sillä koko homman pointti oli laskettelupäivä paikallisessa luonnonpuistossa Grabbe mountainilla.

http://gotravelaz.com/wp-content/uploads/images/Fredericton_10585.jpg
Vähän maisemaa, kuvitelkaa vain lumi, sillä sitä täällä riittää...

19.1.
Meidän iloksi, opettajien suruksi, mä sekä muut Campbellton/Dalhousie -akselin vaihtarit asutaan täällä ihan New Brunswickin pohjoisimmassa takapajulassa, joten koko porukan piti skipata perjantainen koulupäivä ja lähteä heti aamusta bussikuljetuksella kohti etelää. Tai no, kaikki muut paitsi mun turkkilainen sisko, joka ilmoitti ettei jaksa lasketella ja jää mieluumin kotiin. Hän oli jo kokenut samaisen tapahtuman viime vuonna.

Kaiken järjen mukaan kaikista nopein reitti pääkaupunkiin olisi ollut suoraan New Brunswickin halki alaspäin, mutta syystä x (okei, todennäköisesti siksi että meidän Bathurst-kaverit saataisiin myös messiin) meidän piti ensin ajaa rannikkoa Monctoniin ja sieltä Frederictoniin.
Mä olen jo tottunut tuohon Campbellton-Moncton väliseen neljän tunnin automatkaan, joten bussimatka ei kuitenkaan tuntunut sen ihmeellisemmältä. Kavereiden kanssahan on sitä paitsi paljon mukavampaa matkustaa ja meidän bussissa oli wifi-yhteys SEKÄ laturinpaikka, joten mitä muuta kahdeksan 15-19-vuotiasta olisi edes voinut toivoa.

Vaikka Fredericton onkin mun kotiprovinssin pääkaupunki, siellä on silti vähemmän asukkaita (tässä kohtaa Google avuksi) kuin Monctonissa. Jos verrataan havainnollistavasti vielä Suomeen, Fredericton on väkiluvultaan piirun verran isompi kuin Mikkeli. Mistään huimista kävelykaduista tai isoista kauppakeskuksista ei siis taaskaan voida puhua.
Me kaikki reilut neljäkymmentä vaihtaria parine ohjaajineen majoituttiin yhdessä mukavassa hotellissa Frederictonin laidalla. Hotlan vieressä oli ihan kohtuullisen kokoinen kauppakeskus missä me muka-shoppailtiin (ks. syötiin jäätelöä), ja meksikolaiset vetivät sambaa yövaatteet päällä.

Tuolloin perjantai-iltana me köröteltiin porukalla keltaisella koulubussilla jonnekin aivan keskelle kuusea. Meille oli järjestetty kaksi hevosien ajamaa rekeä, joissa jolkoteltiin yli puoli tuntia pimeässä metsässä. Siinä istuessa tuli melkoiset suomivibat.
Mä en ole ainakaan muistaakseni koskaan ratsastanut, joten aina yllätyn kuinka isoilta hevoset näyttää livenä. Mun olisi tehnyt mieli silittää edes yhtä, mutta ennen kuin ehdin edes yrittää meille ilmoitettiin että näpit irti hepoista. Seuraavaan kertaan siis.

Takaisin hotellilla tyypit alkoivat pikku hiljaa valumaan uima-altaille kuin yhteisestä käskystä. Mä olin jo parikin kuukautta odottanut sopivaa tilaisuutta päästä uimaan, joten juoksin altaille ensimmäisten joukossa. Meidän onneksi paikalla oli pulikoimassa vain kolme kanadalaista pikkutyttöä, jotka näyttivät avoimesti melko järkyttyneiltä, kun yhtäkkiä paikalle pöllähti ainakin kaksikymmentä erittäin kovaäänistä ulkomaalaista. Yllättävän kauan he kuitenkin pysyivät siellä ison altaan perimmäisessä nurkassa.
Hiljaisuuteen asti minä ja monen monta muuta vaihtaria hengattiin uimaosastolla vuoroin pelatten limboa hengenpelastuskepin kanssa ja vuoroin katsoen kun meksikolaiset lauloivat Despacitoa.


20.1. 
Lauantaina koitti pääpäivä eli laskettelureissu. Mä en ole mikään himolaskettelija, mutta tällä kertaa olin ihan innosta soikeana, kun vihdoinkin meidän keltainen bussi kurvasi Frederictonin ulkopuolella sijaitsevalle Grabbe mountainelle.
Meillä kesti luvattoman kauan saada kamat vuokrattua, sillä aluksi koko keskuksessa oli jonkinlainen sähkökatkos ja mikään ei toiminut, jonka jälkeen jonotettiin vuokrausosastolla ainakin 45 minuuttia, kun kaikki ne, jotka eivät koskaan olleet laskettelleet, juoksivat ympäri ämpäri kuin päättömät kanat.
Mä olin sopinut laskettelevani sveitsiläisen ja belgialaisen vaihtarin kanssa, jotka on yksiä mun parhaista kavereista täällä. Mulla ei kuitenkaan mennyt hommat ihan kuin strömsössä, sillä kadotin mun vuokraamat sukset ja etsin niitä sellaisen varttitunnin, joten muut ehti mennä edeltä. Lopulta pääsin mäkeen ja tuntui oikeasti tosi hyvältä!

Tuo Grabbe mountainin laskettelukeskus ei ollut mikään hirmu iso. Ehkä samaa kokoluokkaa kuin Vihti Suomessa. Siitä huolimatta me ei kavereiden kanssa nähty melkein ketään meidän lisäksi laskemassa ja kun palattiin syömään kahvioon, kaikki muut sankarit olivatkin istumassa penkeillä ilman aikomustakaan lähteä uudestaan mäkeen. Ne, jotka olivat kokeilleet laskettelua ensikertaa, näyttivät erittäin kaikkensa antaneilta: yksi tyttö oli saanut kätensä pakettiin ja mun meksikolainen sisko oli tökännyt itseään sauvalla silmään niin, että näytti hyvin vahvasti siltä kuin joku olisi vetänyt häntä vanhanaikaisesti nyrkkitappelussa turpaan.
Pientä jännitystä elämään saatiin kavereiden kanssa vielä, kun ruokailun jälkeen yritettiin suorittaa viimeiset laskut ja jäätiin jumiin alarinteille, koska hiihtohissi ei toiminut uuden sähkökatkon takia.

Tämä jännityksen täyteinen päivä huipentui uusiin allabileisiin hotellilla, kun meksikolaiset olivat toipuneet kokemastaan laskettelukriisistä. Tällä kertaa meidän juhliin eksyi myös pari aivan tuntematonta kanadalaista ikätoveria, jotka olivat tulleet vain uimaan, mutta päätyivätkin osaksi kansainvälistä karnevaalia.


21.1. 
Sunnuntaina uusittiin meidän kuuden tunnin matka kotiinpäin. Jännitystä ei tästä(kään) puuttunut, sillä meidän paluuporukka meinasi unohtaa yhden vähän hiljaisemman kaverin matkasta, ja oltiin kaikki lievässä paniikissa Frederictonin bussiasemalla. Kaikkien onneksi koko porukka saatiin kasaan ennen bussin lähtöä, vaikka hiukan suolainen tämä meidän unohdettu toveri meidän unohduksesta olikin.
Kotiin Campbelltoniin saavuttiin vasta kun oli pimeä, vaikka oltiinkin lähdetty aamukymmeneltä. Mun siskon musta silmä oli tässä vaiheessa alkanut jo hiukan vihertää, ja mun kännykästä loppumaan akku, sillä meidän paluubussissa ei sitten ollutkaan sitä laturinpaikkaa. 

Älkää huoliko, mä en näytä tässä kuvassa keskisormea, vaikka mun äidin mielestä se siltä näyttää. 

Tällainen erittäin kansainvälinen laskettelumatka tammikuulta. Vaikka kansalaisuuksia olikin tuolla monenlaisia, suurin osa porukasta puhui espanjaa tai saksaa. Mä olin turkkilaisten kanssa ainut, joka ei puhunut kumpaakaan, joten liu'uttiin sujuvasti siinä keskellä.
Mä olen tuolla järjestössä ensimmäinen (eli ainut) suomalainen, joten valitettavasti vieläkään ei ole koittanut sitä torille-kokemusta, kun toisen suomalaisen täällä meren toisella puolen kasvotusten tapaan.

- Meri