6. helmikuuta 2018

Fredericton 2018

Pari viikkoa sitten 19.-21.1 mulla oli tämän meidän paikallisen vaihtarijärjestön järjestämä reissu New Brunswickin pääkaupunkiin Frederictoniin. Tähän mennessä meidän Kanadan järjestö on järkännyt kaksi suurempaa yön yli tapahtumaa koko osavaltion porukalle: ensimmäinen oli aivan vaihtovuoden alussa Monctonissa niin kutsuttu alkajaistapahtuma ja nyt sitten toinen "reunion" tammikuussa parikymmentä kilometria Monctonista länteen.
Tämä Frederictonin reissu oli melko odotettu varsinkin meksikolaisten keskuudessa, sillä koko homman pointti oli laskettelupäivä paikallisessa luonnonpuistossa Grabbe mountainilla.

http://gotravelaz.com/wp-content/uploads/images/Fredericton_10585.jpg
Vähän maisemaa, kuvitelkaa vain lumi, sillä sitä täällä riittää...

19.1.
Meidän iloksi, opettajien suruksi, mä sekä muut Campbellton/Dalhousie -akselin vaihtarit asutaan täällä ihan New Brunswickin pohjoisimmassa takapajulassa, joten koko porukan piti skipata perjantainen koulupäivä ja lähteä heti aamusta bussikuljetuksella kohti etelää. Tai no, kaikki muut paitsi mun turkkilainen sisko, joka ilmoitti ettei jaksa lasketella ja jää mieluumin kotiin. Hän oli jo kokenut samaisen tapahtuman viime vuonna.

Kaiken järjen mukaan kaikista nopein reitti pääkaupunkiin olisi ollut suoraan New Brunswickin halki alaspäin, mutta syystä x (okei, todennäköisesti siksi että meidän Bathurst-kaverit saataisiin myös messiin) meidän piti ensin ajaa rannikkoa Monctoniin ja sieltä Frederictoniin.
Mä olen jo tottunut tuohon Campbellton-Moncton väliseen neljän tunnin automatkaan, joten bussimatka ei kuitenkaan tuntunut sen ihmeellisemmältä. Kavereiden kanssahan on sitä paitsi paljon mukavampaa matkustaa ja meidän bussissa oli wifi-yhteys SEKÄ laturinpaikka, joten mitä muuta kahdeksan 15-19-vuotiasta olisi edes voinut toivoa.



Vaikka Fredericton onkin mun kotiprovinssin pääkaupunki, siellä on silti vähemmän asukkaita (tässä kohtaa Google avuksi) kuin Monctonissa. Jos verrataan havainnollistavasti vielä Suomeen, Fredericton on väkiluvultaan piirun verran isompi kuin Mikkeli. Mistään huimista kävelykaduista tai isoista kauppakeskuksista ei siis taaskaan voida puhua.
Me kaikki reilut neljäkymmentä vaihtaria parine ohjaajineen majoituttiin yhdessä mukavassa hotellissa Frederictonin laidalla. Hotlan vieressä oli ihan kohtuullisen kokoinen kauppakeskus missä me muka-shoppailtiin (ks. syötiin jäätelöä), ja meksikolaiset vetivät sambaa yövaatteet päällä.


Tuolloin perjantai-iltana me köröteltiin porukalla keltaisella koulubussilla jonnekin aivan keskelle kuusea. Meille oli järjestetty kaksi hevosien ajamaa rekeä, joissa jolkoteltiin yli puoli tuntia pimeässä metsässä. Siinä istuessa tuli melkoiset suomivibat.
Mä en ole ainakaan muistaakseni koskaan ratsastanut, joten aina yllätyn kuinka isoilta hevoset näyttää livenä. Mun olisi tehnyt mieli silittää edes yhtä, mutta ennen kuin ehdin edes yrittää meille ilmoitettiin että näpit irti hepoista. Seuraavaan kertaan siis.

Takaisin hotellilla tyypit alkoivat pikku hiljaa valumaan uima-altaille kuin yhteisestä käskystä. Mä olin jo parikin kuukautta odottanut sopivaa tilaisuutta päästä uimaan, joten juoksin altaille ensimmäisten joukossa. Meidän onneksi paikalla oli pulikoimassa vain kolme kanadalaista pikkutyttöä, jotka näyttivät avoimesti melko järkyttyneiltä, kun yhtäkkiä paikalle pöllähti ainakin kaksikymmentä erittäin kovaäänistä ulkomaalaista. Yllättävän kauan he kuitenkin pysyivät siellä ison altaan perimmäisessä nurkassa.
Hiljaisuuteen asti minä ja monen monta muuta vaihtaria hengattiin uimaosastolla vuoroin pelatten limboa hengenpelastuskepin kanssa ja vuoroin katsoen kun meksikolaiset lauloivat Despacitoa.


20.1. 
Lauantaina koitti pääpäivä eli laskettelureissu. Mä en ole mikään himolaskettelija, mutta tällä kertaa olin ihan innosta soikeana, kun vihdoinkin meidän keltainen bussi kurvasi Frederictonin ulkopuolella sijaitsevalle Grabbe mountainelle.
Meillä kesti luvattoman kauan saada kamat vuokrattua, sillä aluksi koko keskuksessa oli jonkinlainen sähkökatkos ja mikään ei toiminut, jonka jälkeen jonotettiin vuokrausosastolla ainakin 45 minuuttia, kun kaikki ne, jotka eivät koskaan olleet laskettelleet, juoksivat ympäri ämpäri kuin päättömät kanat.
Mä olin sopinut laskettelevani sveitsiläisen ja belgialaisen vaihtarin kanssa, jotka on yksiä mun parhaista kavereista täällä. Mulla ei kuitenkaan mennyt hommat ihan kuin strömsössä, sillä kadotin mun vuokraamat sukset ja etsin niitä sellaisen varttitunnin, joten muut ehti mennä edeltä. Lopulta pääsin mäkeen ja tuntui oikeasti tosi hyvältä!



Tuo Grabbe mountainin laskettelukeskus ei ollut mikään hirmu iso. Ehkä samaa kokoluokkaa kuin Vihti Suomessa. Siitä huolimatta me ei kavereiden kanssa nähty melkein ketään meidän lisäksi laskemassa ja kun palattiin syömään kahvioon, kaikki muut sankarit olivatkin istumassa penkeillä ilman aikomustakaan lähteä uudestaan mäkeen. Ne, jotka olivat kokeilleet laskettelua ensikertaa, näyttivät erittäin kaikkensa antaneilta: yksi tyttö oli saanut kätensä pakettiin ja mun meksikolainen sisko oli tökännyt itseään sauvalla silmään niin, että näytti hyvin vahvasti siltä kuin joku olisi vetänyt häntä vanhanaikaisesti nyrkkitappelussa turpaan.
Pientä jännitystä elämään saatiin kavereiden kanssa vielä, kun ruokailun jälkeen yritettiin suorittaa viimeiset laskut ja jäätiin jumiin alarinteille, koska hiihtohissi ei toiminut uuden sähkökatkon takia.




Tämä jännityksen täyteinen päivä huipentui uusiin allabileisiin hotellilla, kun meksikolaiset olivat toipuneet kokemastaan laskettelukriisistä. Tällä kertaa meidän juhliin eksyi myös pari aivan tuntematonta kanadalaista ikätoveria, jotka olivat tulleet vain uimaan, mutta päätyivätkin osaksi kansainvälistä karnevaalia.


21.1. 
Sunnuntaina uusittiin meidän kuuden tunnin matka kotiinpäin. Jännitystä ei tästä(kään) puuttunut, sillä meidän paluuporukka meinasi unohtaa yhden vähän hiljaisemman kaverin matkasta, ja oltiin kaikki lievässä paniikissa Frederictonin bussiasemalla. Kaikkien onneksi koko porukka saatiin kasaan ennen bussin lähtöä, vaikka hiukan suolainen tämä meidän unohdettu toveri meidän unohduksesta olikin.
Kotiin Campbelltoniin saavuttiin vasta kun oli pimeä, vaikka oltiinkin lähdetty aamukymmeneltä. Mun siskon musta silmä oli tässä vaiheessa alkanut jo hiukan vihertää, ja mun kännykästä loppumaan akku, sillä meidän paluubussissa ei sitten ollutkaan sitä laturinpaikkaa. 

Älkää huoliko, mä en näytä tässä kuvassa keskisormea, vaikka mun äidin mielestä se siltä näyttää. 

Tällainen erittäin kansainvälinen laskettelumatka tammikuulta. Vaikka kansalaisuuksia olikin tuolla monenlaisia, suurin osa porukasta puhui espanjaa tai saksaa. Mä olin turkkilaisten kanssa ainut, joka ei puhunut kumpaakaan, joten liu'uttiin sujuvasti siinä keskellä.
Mä olen tuolla järjestössä ensimmäinen (eli ainut) suomalainen, joten valitettavasti vieläkään ei ole koittanut sitä torille-kokemusta, kun toisen suomalaisen täällä meren toisella puolen kasvotusten tapaan.

- Meri


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti