Meri Kanadassa #5

Ystävät hyvät, nyt on tullut se hetki, kun mun Meri Kanadassa -kirjoitukset on tasan puolessavälissä. Yhtä monta kirjoitusta tämän otsikon alla on siis edessä kuin takanakin (tekeekö toi lause järkeä? Mun suomen kielioppi alkaa näyttämään ruostumisen merkkejä). Numero viisi kymmenestä ei ainakaan musta tunnu mitenkään huikean isolta, mutta se tuleva kutonen, mitä nyt helmikuussa eletään, kylläkin. Ja kohtahan on jo maaliskuu...
Okei, palataan vielä mun tammikuuhun täällä Kanadassa.

Tammikuu tarkoittaa monien uudenvuodenlupausten toteuttamista (ja rikkomista). Mun vuoden ensimmäisen kuukauden alku ei kuitenkaan mennyt niiden parissa vaan arkimorkkiksesta toipuessa. Suomessa mä en koskaan ole kärsinyt mistään järkyttävästä kouluun paluu -angstista, mutta jostain syystä nyt joululomalta palaaminen vaati multa ylimääräistä ponnistelua. Onneksi jo parin viikon jälkeen tammikuusta meillä vaihtui koulussa semesteri ja aineet. Kaivattua vaihtelua mulle.

Viime kuukauden perusteella voin todeta erään vaihtarimyytin paikkansapitäväksi, joka liittyy ajan kulumiseen. Siinä missä syyslukukausi kuluu monilla hitaasti, joulun jälkeen aika tuntuu ottavan pikaspurtin. Tällä hetkellä mun syntymäpäiviin on suurinpiirtein yhtä paljon päiviä kuin vuoden 2017 jouluaattoon, joka tuntuu ihan hullulta. Hiukan karmien odotan, kuinka nopeasti nää viimeiset kuukaudet oikein vierii.
Toinen vähän samankaltainen vaihtarimyytti on, että joulun jälkeinen aika kesään asti on vaihtovuoden parasta aikaa. Vaikka mulla onkin tästä ajasta kokemusta vain puolitoista kuukautta, voin sanoa että tämäkin on pitänyt ainakin mun kohdalla paikkansa. Suurin kiitos kuuluu ranskalle, joka joululoman jälkeen on sujunut paljon paremmin. Kun koko loma tuli hengattua ranskankielisen perheen kanssa, sanasto on laajentunut huomattavasti.

Tällä hetkellä mä pystyn jo sanomaan todella paljon asiaa ilman sen kummempaa miettimättä, ja lauseet ovat monipuolisempia. Löysin tuossa tammikuussa esimerkiksi sellaisen verbimuodon kuin konditionaali (suom. esim. minä olisin). Kyllähän mä olin tiennyt sen olemassaolosta jo useamman vuoden, mutta en mä sitä oikeastaan ikinä käyttänyt. Nyt juttu kuuluu jo normisanastoon, vaikka sitä taivutusta pitää aina miettiä pieni hetki.
Kun ei tarvitse enää paljon miettiä mitä sanoo, kiinnittää paljon enemmän huomiota kielioppiin eli siihen mitä sieltä suusta oikein päästää ulos. On hassua miettiä aikaa peruskoulun ja lukion ranskan tunneilla, kun esimerkiksi COD ja COI (ranskanopiskelijat tietää) tuotti ihan tuhottomasti päänvaivaa. Noissa kieliopeissa mun tekemät virheet olen onnistunut korjaamaan lähes täysin. Muutenkin oon alkanut olemaan paljon tietoisempi kaikista ranskan lauserakenteista ja muista ihanuuksista. Lukeminen vaikuttaa aika vahvasti.
Mä oikeasti inhosin ranskaa, tai lähinnä ranskan tunteja, peruskoulussa ja pohdin pääni puhki, miksi opettajan mielestä tää miljoonien sääntöjen ja niiden poikkeusten kieli voi kiehtoa niin paljon. Tällä hetkellä olen alkanut havaitsemaan samoja piirteitä mussa itsessäni. Terkkuja siis peruskoulun ranskan opelle. 

Vähän pohdintaa erääseen kulttuurieroon liittyen, johon havahduin vahvasti tammikuun aikana: mun ikäisten tyyppien itsenäisyys ja oma-aloitteisuus täällämain.
Suomessa mä olen tottunut hoitamaan monia perusasioita itse, mutta täällä jopa ne perusasiat on yleensä jostain aikuisesta riippuvia. Kanadassa mun ei tarvitse koskaan stressata kuljetuksista, harrastuksista tai oikeastaan koulustakaan, kun aina on joku aikuinen suurinpiirtein taluttamassa pitkin ennalta piirrettyjä polkuja. Tää kortillisista riippuva kuljetus on välillä melko puuduttavaa, sillä varsinkaan meidän hostäiti ei ole innostunut kuskaamaan meitä monta kertaa päivässä kaupunkiin.

Vaikka mä en olekaan tähän hyysäys-kulttuuriin ihastunutkaan, on ihan hyvä muistaa, että maassa maan tavalla. En sano, että jompikumpi kulttuuri tässä suhteessa on parempi kuin toinen. Mä valitsen Suomen menomeiningin puhtaasti sen takia, että siihen mä olen kasvanut ja tottunut enemmän.
Kun siis seuraavan kerran luen Ilta Sanomien kommenteista nimimerkin Ennen Oli Kaikki Paremmin kirjoituksen, kuinka nykynuoret Suomessa on kamalia pullamössökakaroita, jotka ei osaa syödäkään itse, voin todeta mielessäni, että voi käydä katsastamassa menoa Pohjois-Amerikoissa.

Minä x tienreunus. Jos ootte lunta vailla niin voipi tulla hakemaan. 

Tammikuussa mä olen:

- Järjestänyt meidän keittiön kaapistoa uudestaan parempaan kuosiin. Hostäiti nauroi ja sanoi, että sama organisoitu järjestys ei varmasti pysy yhtä viikkoa pidempään. Kaappi kuitenkin ylitti jopa mun odotukset, sillä homma pysyi kuosissa siihen asti, kun mun turkkilainen hostsisko palasi Turkin lomaltaan takaisin ja yhtäkkiä kaikki astiat oli taas pitkin maita ja mantuja. En ole viitsinyt nähdä samaa vaivaa uudestaan.

- Järjestänyt siskojen kanssa läksiäisjuhlat meidän kolmikon meksikolaiselle jäsenelle. Mun meksikolainen sisko tosiaan oli täällä meidän seurana vain ensimmäisen semesterin ajan. Asiasta käytiin vääntöä hänen isänsä kanssa, koska me kaikki oltaisiin haluttu pitää meidän oma meksikolainen peruna täällä koko vuoden ajan. Tarkempaa juttua luvassa tulevaisuudessa, kun yllätys yllätys, meidän netti suostuu parempaan yhteistyöhön mun kanssa (tämäkin kirjoitus on kuulkaas tehty hiellä ja verellä).

- Katsonut loppuun 13 reasons why:n Netflixistä. Ihan jees sarja, joka mun makuun eteni vähän liian hitaasti. Musta on tullut melkolailla Netflix-fani nyt kun kyseisen alustan omistan. Tämän ja viime vuoden aikana oon katsonut ihan tuhottomasti erilaisia sarjoja. En mä niistä leffoista niinkään perusta, mutta ne sarjat, ah. Ja kyllä, Kanadan Netflix on paljon kattavampi kuin Suomen.

 - Leiponut ensimmäistä kertaa gluteenittomia muffinsseja ja mokkapaloja. Täällä mut tunnetaan meidän lähipiirissä 'gluten free girl':na, josta tykätään aina säännöllisesti vitsailla. Yritin sitten näyttää, että myös gluteenittomat leivonnaiset voivat olla maukkaita. Muffinssit eivät kuulemma maistuneet hyviltä, koska se gluteeniton jauho oli oudon makuista. Seuraavan kerran hiukan suutuspäissäni leivoin mokkapaloja, jotka onneksi upposivat paremmin.

- Käynyt erittäin pitkän ja turhauttavan taistelun Kanadan luonnonvoimia vastaan. Meillä oli vapaapäivä koulusta lumipyryn takia, mutta hostäidillä oli anyway töitä. Iltapäivästä kun hän oli saapumassa kotiin, mun turkkilainen sisko sai hostäidiltä soiton, että auto on jumissa lumipenkassa meidän pihatiellä. Ainakin 40 minuuttia me yritettiin kolata sitä lunta auton alta pois. Mä kirosin mielessäni jo ensimmäisen viiden minuutin aikana, että voidaan kolata vaikka loppupäivä eikä kaara tule liikkumaan. Mä olin ilman ulkohousuja (oma moka, sori äiti.), lapio kädessä ja v*tutuslevelit nousussa, kun lunta satoi miljoonan kilometrin tuntivauhtia vaakatasossa kasvoihin. Tilanne päättyi siihen, kun hostäiti lopulta soitti meidän naapurin vetämään auton traktorillaan lumikasasta pois. Kappas, homma oli hoidettu alle kahden minuutin.

- Yrittänyt psyykata itseäni kesätöiden hakemiseen saamatta kuitenkaan mitään järkevää aikaan. Mä en ole oikesti koskaan tehnyt ihan "oikeita" kesätöitä, sillä mun työkokemus pyörii lähinnä teatterimaailmassa. Oon tästä melko kauhuissani, koska tunnettu tosiasiahan on, että työpaikat nykypäivänä vaatii sitä nuorta ikää ja kolmekymmentä vuotta työkokemusta alalta... Että joo, Prisman kassalla tavataan.

- Kaivannut Suomen pääkaupunkiseudun julkista liikennettä! Mä en olisi koskaan uskonut, että voisin kaivata HSL:n myöhästeleviä busseja, mutta hei, ainakin ne kulkee. Mun mielestä on aika huikeaa, että kotona Suomessa mä ajokortiton ihminen voin kulkea oikeastaan minne vain, kun taas täällä mä en pääse kortitta about takapihaa pidemmälle. Tämä kaikki siis campbelltonilaisen näkökulmasta (onneksi taksimatkat on täällä suht halpoja).

- Käynyt Frederictonissa laskettelemassa.

Näin pyörähti käyntiin mun ensimmäinen kuukausi vuodesta 2018. 173 päivää vaihtovuotta takana, onneksi vielä monta monta päivää edessä!

- Meri